Kuten edellisessä postauksessa kerroin, (työ)uupumuksenkin voi kääntää voitoksi. Kuluneen vuoden aikana olen opetellut pois mm. kiltin tytön-syndroomasta ja opetellut sanomaan ei tuntematta siitä joka kerta hitonmoista syyllisyyttä ja ahdistuneisuutta. Jos on koko elämänsä ollut kiltti, yrittänyt selvitä vastoinkäymisistä yksin ja laittanut muut itsensä edelle, niin vie aikaa oppia siitä pois. Enkä tosiaan usko, että valmista tulee ikinä, mutta jokaisesta tulevasta kerrasta, kun sanon kyllä sen sijaan, että osaisin kieltäytyä, opin varmasti kieltäytymään sitten samanlaisessa tilanteessa seuraavalla kerralla.

Melkein koko 6-viikkoisen sairasloman podin ihan hirveetä syyllisyyttä siitä, että mä olin kotona, yritin tehdä kivoja asioita sillä aikaa kun muut joutuivat töissä tekemään meikäläisenkin työt. Asiasta muiden kanssa keskusteltuani, multa kysyttiin, että jos työkaveri, ystävä tai perheenjäsen olisi samassa tilanteessa kuin minä, sallisinko hänen olla oikeutetusti sairaslomalla. No tottakai. Seuraava kysymys olikin vähän kinkkisempi – mikset sitten salli samaa itsellesi?

Tämä onkin ollut hyvä ohjenuora viimeisen vuoden ajan kaikessa. Jos sallin asioita muille, niin miksen itselleni? Jos sallin vaikka ystävän perua tapaaminen, niin miksen sallisi sitä myös itselleni vaan usein yritän järkkäillä aikatauluja uusiksi ja suorittamisen uhalla vaan väsytän itseni? Tai jos vaikka ymmärrän jo apua pyytäessä, että toisella on oikeus kieltäytyä, niin miksen ymmärrä, että myös meikäläisellä on oikeus kieltäytyä kun muut kysyvät minulta apua?

No, olenpa törmännyt nyt siihenkin, että kun olet aina ennen sanonut kyllä, niin yhtäkkiä ihmiset ovatkin yllättyneitä ja loukkaantuvat, jos kieltäydyt jostakin. Tämä on aika harmillista ja saattaa vähän joskus nostattaa itselläni ärtymyksen tunteita, kun kieltäytyminen itsessään on jo hankalaa ja sitä tuntee syyllisyyttä ilman, että aletaan jankkaamaan, että miksei. Siispä oon itse ainakin  oppinut ottamaan vastaan, jos joku sanoo minulle ei. Myönnän, että tämä oli ennen vaikeaa myös ymmärtää, koska olinhan itse aina jankkaamassa että miksei ja entä jos asian järjestää muulla tavalla. Kun oppii, ettei kannata velvollisuudesta tai oman hyvinvointinsa uhalla olla mieliksi muille, pidät itsestäsi huolta ja autat itseäsi voimaan paremmin. Silloin jaksaa myös olla parempi ystävä, puoliso, työntekijä, äiti, lapsi, sisar jne.

Ihanaa viikkoa, muistetaan olla armollisia itsellemme ja toisillemme!

xx, Serveh

Pian tulee tasan vuosi siitä, kun päädyin itkuromahduksen kautta työkavereiden pakottomana elämäni pisimmälle sairaslomalle. Näin taaksepäin katsoessa, vuosi on todella lyhyt aika ihmisen elämästä, mutta sen aikana ehtii tekemään huikean pitkän henkisen matkan ja kasvun. Uupumuksesta parantumiseen ei ole aikarajaa ja se tulee parhaimmillaan näkymään ja vaikuttamaan ihmiseen koko loppuelämän. Sanon parhaimmillaan, koska uupumuksen voi kääntää myös voitoksi.

Kaikki se viisaus ja oppi, minkä opin viime vuoden aikana, ei tule mahtumaan yhteen kirjoitukseen. Siksi käsittelenkin tässä ensimmäisessä kirjoituksessa sitä päällimmäistä tunnetta, joka johtaa syvempään uupumiseen ja siihen, ettei uupumiseen uskalleta hakea apua, varsinkaan ajoissa. Se tunne on häpeä.

Häpeä on tunne, johon liittyy useimmiten vahva ajatus omasta huonommuuden tunteesta tai vaillinaisena olosta. Häpeä ja leimaantumisen pelko estää usein ihmistä hakemasta apua ja pitkittynyt uupumus voi johtaa pahimmillaan masennukseen. Muistan itsekin vahvasti sen, kuinka ajattelin, että kyllä muutkin jaksavat ja olenko oikeasti vain huonompi kuin muut, kun mun jaksamiskynnys on tullut vastaan, vaikka muut saattoivat nukkua vähemmän, tehdä enemmän töitä tai heillä saattoi olla rankempi arki noin muuten vain. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo on ehkä hölmöintä miten ihminen voi ajatella, mutta samalla myös niin inhimillistä. Meni varmaan noin koko sairasloma, kun opin sen, ettei kukaan muu ei ole samanlainen kuin minä, kukaan muu ei omaa täysin samanlaista elämäntilannetta kuin minulla eikä siten voi verrata omaa jaksamista tai uupumista kehenkään muuhun. Kun häpeästä huolimatta uskallamme aidosti näyttää haavoittuvaisuutemme itsellemme ja muille, voi matka kohti uupumisen hyväksymistä ja parantumista alkaa.

Se miten voimme muuttaa häpeän aiheuttamaa tabua uupumuksen ympärille, on puhuminen ja ymmärrys. Puhuminen työpaikoilla, kotona, ystäville, somessa, missä ikinä se vaan tuntuu hyvältä.Ja ymmärrys siitä, että olemme kaikki erilaisia ihmisiä, jotka koemme asioita eri tavalla eikä siinä ole mitään väärää, jos joskus voimat on loppu. Aina ei tarvitse jaksaa.

Minkälaisia kokemuksia sulla on uupumuksesta ja siihen liittyvästä häpeästä?

Xx, Serveh