Koronakotoilu: Eilinen perjantai oli somen perusteella ärsytyksen lakipiste monille meistä

Vietin torstain ja perjantain kotona (yllätys!) mieheni lasten kanssa. Päivät menivät tosi hyvin, ei siinä mitään. Perjantai oli vaihtopäivä, joten jouduin ihan todella panostamaan, että sain heidän pidettyä pois vaihtopäiväajatuksista ja siihen liittyvistä ikävistä jutuista. Nyt korona-aikana vaihdot ovat olleet normaalia raskaampia, koska ne tehdään kesken päivän. Normaalisti olemme ajoittaneet vaihdot helpommiksi, eli niin että vaihdot menevät päiväkodin ja koulun kautta. Se on lapsille ja aikuisille helpoin tapa, kun vaihdossa ei ehdi jäädä rypemään, vaan se on ihan business as usual.

Olen nähnyt hurjasti vaivaa tällä(kin) viikolla lasten koulujuttujen ja kaikkien muidenkin juttujen kanssa. Antaisin itselleni arvosanaksi tästä vaatimattomasti 10+. Ihan kivaa, että pääsee pätemään näin, kun nyt ei oikein muutakaan voi. Takki oli kuitenkin eilen iltapäivällä viimeistenkin lasten lähtiessä aivan tyhjä. Ihan.

Tästä päästäänkiin ensimmäiseen koronaärsytyshetkeen, joka on ihan oikein kunnolla harmittanut. Kotiäitiviikon jälkeen olisin todellakin ansainnut lasten siirtyessä minun hoidostani perjantaina klo 16:02 jotain oikein kivaa. Oikein kiva olisi ollut mennä ravintolaan, istua alas, tilata tulista wokkia ja Cokista ja viettää tunti jumittamassa läppärin tai kännykän kanssa. Olin viettänyt suurimman osan päivästa koleassa tuulessa esittäen kiinnostusta asioihin, joista en ole kiinnostunut. Lohdullinen ja lämmittävä nuudeliwokki jonkun muun tekemänä…ah! Mutta ei, meistä kukaanhan ei voi nyt tehdä noin, eli en minäkään.

Noutowokkia, granaattiomenaa ja Cokista ajalta, jolloin sain itse päättää missä ja mitä söin. Päätin syödä rannalla.

Hain kaupasta pakastepizzan ja menin KOTIIN. Taas.

Vääräntyyppistä yksinoloa. Väärää ruokaa. Vituttu kuin pientä eläintä. Ravintolakäynnit ovat minulle selkeästikin ylimitoitetun tärkeitä, mutta kai joku saa olla. Söin osan pizzasta ja menin sänkyyn jumittamaan. Mieheni tuli kotiin pari tuntia myöhemmin. Murisin, käänsin kylkeä ja aloin nukkua. Mies kävi paijaamassa ja juttelemassa nätisti. En vastannut. Heräsin kunnolla 12 tuntia myöhemmin ja selasin ensimmäisenä Instagramin. Tuntui, että syöte oli täynnä valitusta samasta aiheesta; kyllästymistä siihen, ettei voi mennä minne haluaa, tavata ketä haluaa ja siihen, että lapset ovat koko ajan paikalla.

Jotenkin kiva, että muillakin oli ”huono hetki” samaan aikaan. Olen ottanut tämän poikkeustilanteen hämmentävän hyvin suurimman osan aikaa, alistunut siihen ja löytänyt hyviä puolia. Olen ollut tavallista iloisempi, rennompi ja energisempi. Välillä tulee kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ikävöi vaan hirveästi normaalia. Tai sitä osuutta normaalista, joka normaalissa arjessa meillä toimii erityisen hyvin. Meillä se on normaalisti tietynlainen vapaus. Vapaus toteuttaa joku hetkellinen pieni mielihalu heti.

Mitä sinä nyt kaipaat?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *