Koronakotoilu: Olen alistunut jatkuvaan yhdessäoloon ja kohtaamiseen ja se kuormittaa minua hurjasti

Koronatouhua alkaa olla nyt kuukausi takana. Olen päivät kotona lasten kanssa, olen illat kotona lasten kanssa, olen suurelta osin myös viikonloput kotona lasten kanssa. Kotona lasten kanssa.

Ensimmäinen viikko oli jollain lailla vaikein yhdessäolon määrän kannalta. En ollut tottunut siihen, että paikalla on koko ajan joku ja että minulle puhutaan koko ajan. Minulla on normaalitilanteessa omaa aikaa viikoittain sen verran kuin haluan ja usein haluan sitä aika paljon. Ensimmäisellä viikolla jatkuva kohtaaminen ja läsnäolo tuntui hurjalta. Olen suuren osan päivästä lasten ainoa aikuiskontakti. En ole tottunut tällaiseen edes silloin, kun olin lasten kanssa kotona heidän ollessaan ihan pieniä. Olimme paljon menossa emmekä pyörineet kokonaista päivää kotona keskenämme melkein koskaan.

Ensimmäisellä koronaviikolla yritin saada omaa aikaa tietoisesti järjestämällä perheen muualle, mutta omaa rauhaa oli liian vähän. Se tuntui myös turhan hankalalta järjestää. Aloin alistua siihen, että joku on koko ajan paikalla ja en ole koskaan turvassa (typeriltä) kysymyksiltä, (typeriltä) kommenteilta ja (typeriltä) asioilta ylipäätään. Tuntuu, ettei ole järkeä kuormittaa miestäni sillä, että hän ottaisi ihan asiakseen viedä kaikki jonnekin pois. Asiaa ei voi ratkaista tyydyttävästi niinkään, että lähtisin itse jonnekin pois. Pakkoulkoilua tulee muutenkin aivan valtavasti, joten ihan varta vasten jonnekin meneminen tuntuu enemmän itsensä kiusaamiselta kuin kivalta jutulta. Sallittu yksinolo kun tässä tilanteessa on käytännössä jonkinlaista ulkoilua.

Viime viikonloppuna en yrittänytkään saada mitään omaa aikaa. Roikuimme koko perhe yhdessä siellä sun täällä. Ulkosalla eri paikoissa ja kotona. Oli toisaalta kivaa, mutta toisaalta pinnan alla kyti väsyminen kaikkiin ja kaikkeen molemmilla aikuisilla ja välillä parilla lapsellakin. Asiat menivät ihan peruskivasti. Lapsilla varmaankin tosi kivasti, koska perhe oli yhdessä ja monenlaista kivaa tekemistä oli.

Arkipäiviin on löytynyt jo tietynlainen rutiini heti kotoilun alussa ja se toimii ihan hyvin. Tunnen tyytyväisyyttä siitä, että lasten elämä ja arki tuntuu olevan hyvällä mallilla. Huomaan kuitenkin väsyväni jatkuvista ärsykkeistä ja monenlaisen vastuun kasautumisesta. Vastuu koulusta, turvallisuudesta, ruokailuista, riittävästä liikkumisesta, jälkien siivouksesta, henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, siitä, että jokaisen asioita edes jossain määrin kuunnellaan ja huomiodaan. Koko ajan pitää olla hiukan valppaana. Tuntuu kuin olisin jatkuvassa asiakaspalvelutyössä ilman taukoja.

Lapsemme ovat sen verran eri ikäisiä, että käynnissä on koko ajan useampi homma, joita pitää enemmän tai vähemmän valvoa. Meillä paistetaan, veistetään, puhalletaan saippuakuplia, harjoitellaan rullaluistelua, unohdetaan kaikki maailman välineet ympäri pitäjää, pompitaan trampalla ja tarvitaan jatkuvasti paristoa/ laturia/ lupaa lähteä pyöräilemään/ päästä kertomaan Burj Kalifan olevan Eiffeliä korkeampi/ ruuvimeisseliä/ kuvaajaa/ allergialääkettä/ tietää missä on muovikipolle kansi/ ruutuaikaa/ paistinlastaa/ apua rullaluistinten kiinnittämiseen/ kuivia sukkia/ selostaa mitä joku tubettaja on mieltä Japanista/ välipalaa/ apua läksyihin/ mielipidettä/ jotakuta aikuista selittämään mitä tarkoittaa eettinen ja miten se eroaa eeppisestä.

Kellään lapsistamme ei ole mitenkään kohtuuttomasti pyyntöjä, asioita tai odotuksia.Heillä on vain liian vähän ihmisiä vastaamassa niihin. Tilanne omalta kannaltani koettelee kohtuuttomuuden rajoja. Mieleni kaipaisi hurjan paljon enemmän huolettomuutta ja taukoa ääniärsykkeistä ja ärsykkeistä ylipäätään.

Yritän opetella olemaan enemmän omissa ajatuksissani silloin kun muut ovat samassa tilassa, mutta en ole onnistunut siinä kovin hyvin. Tällä hetkellä kun kirjoitan, yksi lapsi pelaa Fortnitea kavereiden päässä ja huutelee järjettömyyksiä pelikuulokkeisiinsa. Meinaan tulla hulluksi pelkästään jo siitä. Lisäksi pihallamme jyllää työkone, jonka murina myös väsyttää minua, vaikka se edistääkin piharemonttiamme ihan mahtavasti. Kesken edellisen lauseen loput lapset tulivat katsomaan läppäriltä lastenohjelmaa tähän samalle sohvalle, koska netti ei kuulemma toimi muualla. Ohjelman ääni ei juuri häiritse minua, mutta lasten nauraminen, haukkuminen(?) ja yleinen ilakointi on niin ärsyttävää, että tekee mieli itkeä tai huutaa.

Kaikilla lapsilla on nyt siis ruutuaikaa, joka vituttaa ja ärsyttää. Todennäköisesti kolmen pienemmän osalta nyt meneillään oleva on päivän ainoa ruutuhetki ja sitten he palaavat takaisin tavallisiin hommiinsa eli järjettömään pölöttämiseen, tyhmien kyselyyn, loputtomaan puhumiseen, nahisteluun, sotkemiseen ja erilaisten vahdittavien ja vaarallisten asioiden tekemiseen. Se myös vituttaa ja ärsyttää silloin, kun mieli on ärsykkeistä ja vastuusta väsynyt. Muunlaisessa hetkessä samoja toimintoja voisi kutsua kivoiksi pihaleikeiksi, yhteispelin harjoitteluksi ja yhdessäoloksi perheen ja sisarusten kanssa. He nimittäin leikkivät ihan hienosti keskenään ja tekevät yleensä ihan järkeviä juttuja. Nekin vaan tuntuvat aikuisen näkökulmasta rasitteilta silloin, kun ei saa välillä haluamaansa rauhaa.

Kommentit (4)
  1. Koronakotoilu: Tuleeko meille (sijais)vauva? Saa nähdä. – Up to Date | Lily
    14.5.2020, 14:25

    […] jopa suhtkärsivällinen ex-vaimo (viimeisin osoittaa kyseessä olevan todellinen poikkeustila). Joinain hetkinä on hajottanut, tietysti. Olen painiskellut myös sellaisen tunteen kanssa, että saanko tuntea väsymystä, vaikken […]

  2. Koronakotoilu: Oivalluksia koronaväsymyksestäni+ 3 ratkaisua niihin – Up to Date | Lily
    28.4.2020, 10:11

    […] ei tulla niin hirveästi hihkumaan (nämä pitää nykyään jotain hamsterilauluääntä ja haukkuu), laulamaan outoja suomenruotsalaisbiisejä (Deisityktatde-ehot-o-got, menfemttiplus-edebillizot) […]

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *