Koronakotoilu: Parisuhteemme ja perhe-elämämme siirtyi suoraan 50-luvulle

Koulujen avaamisuutinen on jollain tavalla keventänyt kuormaa täällä kotona. Tuntuu kuin Wilman pommitus ja tehtävien määrä olisi vähentynyt, tai sitten lapset ovat oppineet jotenkin tehokkaammiksi ja määrätietoisemmiksi tehtävien teossa (tai opettajat toisessa päässä saaneet hommasta kiinni). Kouluun käytettävä aika on nyt hyvin maltillinen ja mielestäni opiskelun laatu ei ole tästä kärsinyt.

Kokattavaa, pyyhittävää, selvitettävää ja kommentoitavaa kuitenkin riittää hyvin jokaiselle päivälle, vaikka koulu onkin aiempaa helpompaa kotikouluavustajan näkökulmasta. Mieheni molemmat lapset esimerkiksi käyvät joka kerta raportoimassa minulle, mikäli voittavat jonkun pelin. Tämähän on aika hassua, jos olen esimerkiksi vessassa tai vaikka puutarhan toisessa päässä traktorin mölytessä vieressä. Näen jonkun terassilla huutavan minulle jotain ja oletan asian olevan tärkeä. Kun pääsen kuuloetäisyydelle, käy ilmi kyseessä olevan voitto Unossa. Aika paljon mietityttää, että miksi helvetissä tarvitsen tämän tiedon, mutta ehkä minulla nyt on jokinlainen velvollisuus olla kiinnostunut asiasta.

Vessasta puheenollen, vaikuttaa siltä, että aivan jokaisella perheenjäsenellä on minulle jotain kommentoitavaa vessassa käydessäni. Välillä vessan ovella on ollut jopa jono. Ei suinkaan vessajono, vaan yksi joka haluaa minun tarkistavan läksyt, toinen kysymässä peliaikaa ja kolmas kysymässä opettajan lähettämää linkkiä. Niin ja tosiaan; aina jos jompi kumpi mieheni lapsista sattuu voittamaan jossakin pelissä on siitä syytä tiedottaa.

(Juuri nyt tätä kirjoittaessa yksi tuli kysymään, että voisinko nyt selvittää hänelle voimassaolevat koronaohjeistukset. Saanko mennä kaverille? Saako lapsi käydä kaupassa? Entä mikä se nyt on se yli 70-vuotiaiden tilanne? Hyviä kysymyksiä, annoin Valtioneuvoston nettisivun ja pyysin lukemaan siitä.)

Minulle on myös selitetty hyvin kattavasti kaikkien Ninjago Lego-pakettien nimet ja hinnat sekä miksi joku paketti on parempi kuin joku toinen. Ei ole väliä olenko vessassa vai jossain muualla.

(Tässä kohdassa minulle tullaan raportoimaan, että viikonloppuna voisi syödä pizzaa ja se maksaa 11-15 välillä vain 7,90€. Kerroin tuollaisten tarjousten koskevan yleensä arkipäiviä ja lapsi oli sitä mieltä, että koska kaikki päivät tuntuvat samalta, ovat ne kaikki arkipäiviä.)

Tunnelmani on ristiriitainen. Toisaalta koen tämän menevän hyvin ja kaikki saadaan järjestymään ilman hermoromahduksia, mutta toisaalta turnauskestävyys eräänlaisen tylsyyden kanssa alkaa loppua. Tuntuu, että  koko päivä pyörii köksähommien parissa ja sen lisäksi sallin ja kiellän asioita. Ja kun sanon päivä, tarkoitan itseasiassa kuukautta.

Samaan aikaan mieheni raataa töissä ihan hulluna tekemässä minunkin työni.

Kaipaisin mieheltä osallistumista vanhemmuuteen ja kotiasioihin. Tiskikoneen voin täyttää itsekin tai komentaa jonkun lapsista, mutta haluisin välillä jonkun muun selittämään mitä tarkoittaa vieraslaji tai miksi pitää jokaisen torjua ruokahävikkiä ja kieltämään ja sallimaan kaikkia ehdotuksia. Sanomaan, että nyt on iltapalaksi pikkuinen kakkupala ja jos jollain on oikein iso nälkä, voi ottaa lisäksi munakasta ja salaattia.

Eilen oikein panin merkille, että valmistin sekä päivällisen että iltapalan ja kumpaankin olisin kaivannut miestä tekemään ”lapsikontaktihommat” eli ottamaan astioita esille ja tekemään ja jakamaan annoksia. Kummallakin kerralla mieheni sanoi kohta ja näin ollen päädyin itse henkilökohtaisesti jakamaan lapsille päivän jokaisen aterian. Se tuntui väärältä ja turhauttavalta. Eniten periaate-tasolla.

Meillä on totuttu jakamaan vanhemmuutta. Kun olemme molemmat töissä, on aivan selvää että kumpikin osallistuu ruuanvalmistukseen, jakamiseen ja jälkiensiivoukseen jollain tavoin. Emme jaa näitä hommia mitenkään excelillä, mutta homma on ollut tietyllä tavalla yhteinen aina, jopa erillään asuessa.

Nyt olemme asettautuneet hyvin perinteisiin rooleihin. Mies käy töissä ja nainen hoitaa lapset ja kodin. Onneksi meillä ei ole aina tällaista.