Lähisuhdeväkivallasta

Vuosia sitten istuskelin kahvilassa uuden tuttavan kanssa ja puhe osui jollain tavalla parisuhdeväkivaltaan. Saattoi liittyä jotenkin siihen, että kyselin hänen miesasioistaan. Hän viittasi omaan kokemukseensa väkivallasta ja kysyin uteliaasti lisää. Mitä tapahtui? Milloin? Ja miten selvisit siitä?

Hän kertoi lyhyen version; asui toisessa maassa ihanalta vaikuttavan miehen kanssa ja sitten alkoi tapahtua ikäviä asioita. Tilanteesta oli vaikea lähteä, mutta nyt kun hän sitten lähti, hän joutui monella tavalla tyhjän päälle taloudellisesti, ammatillisesti ja emotionaalisesti. En muista liittyikö Suomeen palaaminen nimenomaisesti suhteen päättämiseen, mutta muistan että hänellä oli hankala tilanne päällä työpaikan ja uuden uran löytämisen kansssa.

Sanoin luultavasti jotain tyhmää tässä kohtaa. En muista mitä. Puolustelen itseäni mielessäni sillä, että olin itse nuori ja naiivi monella lailla (ei sillä, että osaisin nyt paremmin). Ja myös ihan hyvää tarkoittava, vaikka ehkä tökerö olinkin. Ehkä sanoin jotain sellaista, että ”ehkä siitä opit jotain tulevia suhteita ajatellen”.

Vastauksen sisällön muistan hyvin, vaikken muista sitäkään sanatarkasti.

”Sellaista oppia en tarvitse yhtään mihinkään.”

Hän oli aivan huikean oikeassa. Kenenkään ei tarvitse oppia mitään sellaisella tavalla. Olen ajatellut sitä aina välillä vuosien aikana, kun olen hämmästyneenä lueskellut tilastoja lähisuhdeväkivallasta. Luvut ovat yllättäviä, koska aihe ei tässä omassa kuplassani tunnu koskevan melkein ketään. Turhauttavinta tässä sanassa melkein on se, että vaikka jostain pariskunnasta on tiennyt tai tietää asioiden olevan pahasti vinossa, ei siihen osaa eikä voi puuttua mitenkään. Tai ehkä joku osaa, mutta itse en ole löytänyt sellaista viisautta ja rohkeutta itsestäni.

Kerran kuulin puolivahingossa erään pariskunnan keskinäista riitelyä ja se sai minussa kaikki hälytyskellot soimaan. Sekaannuin tilanteeseen ja sain suostuteltua naisen jäämään luokseni yhdeksi yöksi. Varoittelin häntä, että nyt kuulostaa kyllä ihan todella todella vaaralliselta tämä suhde, missä hän on. Ole kiltti ja pakene nyt. Paljon piti vielä kuitenkin tapahtua ennen kuin he oikeasti erosivat.

Tunsin miehen paremmin kuin naisen ja hän oli juuri sitä tyyppiä, joka osaa sanoa kaikki oikeat sanat ja käyttäytyä herrasmiehen elkein seurueessa. Hurmata kaikki. Miehet, naiset, nuoret, vanhat. Sosiaalisesti aivan mahtava.

Suurin osa tapauksista on varmaan sellaisia, mistä melkein kukaan ei  osaa arvella mitään.

Asiat nousivat mieleeni, kun lukiessani Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Kirja on kirjailijan omakohtainen uusperheen väkivaltaisesta parisuhteesta kertova kirja. Se on niin riipaiseva, että ahdistuksen tunteen ottaa aivan omakseen. Väkivallan ja ihanuuden kukkulat ja laaksot on kirjoitettu niin aidosti ja uskottavasti, että kirjaa lukiessani mietin, että kirjailijalla on pakko olla tästä omakohtaista kokemusta itsellä tai aivan lähipiiristä. Vasta lukemisen jälkeen kirjan lopusta kävi ilmi, että näin tosiaankin on.

Uusperhe on kylläkin erinomainen ”kasvualusta” lähisuhdeväkivallalle, koska kaikenlaista ristiriitaa, ristikkäisiä etuja ja jonkinlaista traumaa löytyy. Myös onnistumisen ja jopa näyttämisen halu ympäristöön nähden voi olla liiankin suuri, koska lasten perhettä ei halua rikkoa uudelleen tai tarjota jollekin ulkopuoliselle taholle (vaikkapa exille) ”iloa” omasta epäonnistumisesta. Uusperheet ovat vähän valokeilassa verrattuna ydinperheisiin.

Minulta ainakin kysytään välillä sensaatiohakuisia kysymyksiä, joita en usko ydinperheiltä kysyttävän. Harvoin pahansuovalla tavalla, mutta kysellään kuitenkin. Yksi tällainen on klassikkokysymys ”miten teidän lapset tulee toimeen keskenään?”. Meiltä dotetaan varmaankin vähän jännempiä vastauksia kuin mitä saadaan. Avoimena ihmisenä en pane näitä pahakseni, mutta joskus mietin vähän, että millaista vastausta kysyjä hakee. Saatan myös kysellä vastaavanlaista muilta ihan uteliaisuuttaani.

Nyt jos ajattelet, että tästä seuraa jokin omakohtainen paljastus, niin ei. Minulla on ollut onni pysyä poissa lähes kaikentyyppisestä väkivallasta elämässäni. En katso sitä mitenkään erityisesti omaksi ansiokseni, vaan enemmän tuuriksi. Joskus nuorempana ajattelin, että minulle ei voi käydä niin ollenkaan, että olen jotenkin immuuni sellaiselle, koska olen mukamas niin fiksu ja periaatteellinen.

Nykyään en usko pätkääkään sellaiseen. Uskon kuitenkin pieniin varotoimiin, joita olen toteuttanut sinkkuvaiheessani ja aloitellessani uusia miessuhteita. Olen lukuisilla ekatreffeilläni heittänyt puoliksi vitsillä, että olen ilmoittanut kavereilleni missä olen ja kenen kanssa. Ihan vain siltä varalta, että olet sarjamurhaaja. Hih hih. Vähän hih hih, mutta toisaalta olen tosiaan varmuuden vuoksi tehnyt niin ja olen sen halunnut vastapuolen myös tietävän.

Parisuhteissa olen pitänyt varotoimena epätyypillistäkin avoimuutta. Olen  ollut sillä linjalla, että meillähän ei sitten tapahdu mitään mitä ei voisi kertoa eteenpäin. Kaiken pitää kestää päivänvaloa ihan jo senkin takia, etten halua lasten joutuvat salailemaan mitään toisissa kodeissaan. Tämä kattaa pienet ja vähäpätöiset asiat, kuten montako korvapuustia kukin on saanut mussuttaa kahvipöydässä tai että ajoin puskurin kiinni aitaan kylässä käydessäni. Toisaalta se kattaa myös isommat asiat, kuten sen, että yhtenä iltana kiivaan sananvaihdon päätteeksi mies lähti ovesta ulos sen verran rivakasti, että oven saranaosat pettivät ja ovi lähti irti romahtaen seinää vasten ja että toisinaan tunnen itse epäsopivan voimakasta ällötyksen tunteita lapsia kohtaan, kun he tulevat kotiin toisista kohdeistaan.

Olen järkeillyt tämän niin, että avoimuus saisi väkivaltaiset ihmiset kaikkoamaan luotani. Väkivaltaisesta käyttäytymisestään kukaan ei kuitenkaan taida olla ylpeä, joten jos toinen on ”yliavoin”ja häpeilemätön henkilökohtaisesta elämästään, väkivaltaa on vaikea toteuttaa joutumatta itse kokemaan häpeän hetkiä ja leimautumaan kamalaksi tyypiksi. Olen toisin sanoen yrittänyt tehdä itsestäni mahdollisimman epäsopivaa kohdetta väkivallan uhriksi.

Mustasukkaisuus on toinen asia, jota olen yrittänyt kiertää parhaani mukaan. Nykyisen mieheni oli suhteen alussa toisinaan vähän mustasukkainen ja näin siinä vaiheessa vähäisenkin määrän jollain lailla karmivana. Hänellä ei ollut mitään sairaalloista sekoilumustasukkaisuutta, vaan kevyttä epäluuloa silloin tällöin. En halunnut suhteen syventyvän henkilöön, joka olisi ilman syytä mustasukkainen. Meillä oli jo silloin hyvin avoin keskusteluyhteys vaikeistakin asioista, joten olin hyvin tietoinen siitä millaisia tuntemuksia hänellä oli. Muuten en olisi varmaan edes tiennyt mustasukkaisuudesta.

Päätin, etten lähde mukaan peliin, jossa totutan hänet tietämään liikaa menoistani ja asioistani. Niinpä tein välillä tahallani pieniä katoamisia testatakseni mitä niistä seuraa. Sanoin joinain iltoina, että minulla on menoa tai että tapaan jonkun kaverini ja pidin taukoa muuten hyvin intensiivisestä viestittelystä koko illan. Menin omaan kotiin yksin yöksi, vaikka olisin voinut mennä  miehen luokse. Olin tahallani raportoimatta päivien kulkua liian tarkasti, vaikka hän tietyllä tavalla odotti sitä uteliaasti. Jätin aukkoja, joita en koskaan selitellyt. Yritin ikäänkuin olla totuttamatta häntä liikaan tietämiseen menoistani vaikken todellisuudessa tehnyt mitään ihmeempää. Halusin varmistaa mitä siitä seuraa ja aletaanko minua palasten puuttuessa syytellä jostain. Lopputulos oli meidän osalta oikein hyvä, koska mies oppi nopeasti pelin hengen ja lakkasi jännittämästä mitä teen, jos olen muualla tai en vastaa. Siitä konkreettinen osoitus on, että lähtiessäni yksinäni kymmeneksi päiväksi Thaimaahan, ei mustasukkaisuudesta näkynyt minkäänlaisia oireita ennen matkaa, ei sen aikana eikä jälkikäteen. Silti kirjoitan edelleen välillä kalenteriin ”meno klo 18”.

En voi tietää onko varotoimenpiteistäni ollut mitään hyötyä koskaan. Karkoittaisiko kuvatunlainen käytös oikeasti vaikkapa mustasukkaisuuteen tai väkivaltaisuuteen taipuvan henkilön luotani ennen kuin mitään pahaa ehtisi tapahtua minulle tai lapsilleni? Toivottavasti, mutta tuskimpa kukaan voi varmuudella suojella itseään kummaltakaan.

Minkä määrän mustasukkaisuutta olisin lopulta sallinut, jos mieheni olisikin reagoinut testaamiseeni eri tavalla? En voi sanoa varmaksi, olisinko osannut todella laittaa rajoja ja millaisia ne olisivat.

Tärkein kysymys on kuitenkin, että kertoisinko tosiaan läheisilleni rehellisesti, jos huomaisin päätyneeni suhteeseen, jossa joku painaa veitsen kaulalleni kuten Mannisen kirjan päähenkilölle tapahtuu? Toivon näin, mutta koskaan ei voi tietää.

Kiitos kun luit loppuun. Mikäli epäröit onko tuore suhteesi liian jotain, kannattaa kysyä joltakin ulkopuoliselta mielipidettä ja ottaa varoitusmerkit vakavasti jo alkuvaiheessa. Jos tiedät, että suhteesi on liian jotain tai kaikkea, toivotan rohkeutta ja voimia tehdä päätöksiä nyt heti.

Koskaan ei tule parempaa päivää olla rohkea kuin tänään.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *