Uusperheisiin pääsääntöisesti päädytään siksi, että parisuhde on tavalla tai toisella umpisurkea. Eihän porukka muuten eroaisi ja lähtisi etsimään uutta onnea. Onneksi samalla linjalla ei välttämättä tarvitse jatkaa seuraavassa suhteessa.

Lasten puolesta surettaa se, että en ole osannut valita itselleni sellaista kumppania, jonka kanssa olisimme pystyneet sietämään, saati rakastamaan, toisiamme. Onhan se tietyllä tavalla typerää, että ihan itse päättää perustaa perheen kanssa jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa homma ei toimi.

Onneksi olen sitten myöhemmin onnistunut paremmin. Ainakin toistaiseksi. Meillä on ollut nyt yli neljä vuotta aika ihanaa yhdessä. Tavatessamme meillä oli 1-vuotias, kaksi 3-vuotiasta ja yksi 6-vuotias. Vanhimman muisti yltää kauemmaksi kuin nykyisen parisuhteeni ajalle, mutta kolme pienempää ovat autuaan tietämättömiä muista vaiheista. Tai ei sentään tietämättömiä, vain muistamattomia. Onneksi. Emme oikeastaan haluaisi kenelläkään heistä olevan kirkkaasti tiedossa miten surkeaa perhe-elämää olemme elelleet edellisissä suhteissamme, saati pitävän sitä normaalina paristuhteen mallina. Katkeraa, turhautunutta ja ristiriitaista monin tavoin. Ei vaarallista tai mitään sellaista, mutta tunnelma on ollut painostava.

Yhtenä päivänä puhuimme tästä aiheesta lasten nukkunmaanmenon jälkeen.

Mieheni sanoi jotain sellaista että ”vaikka tässä nyt vielä tapahtuisi mitä vaan meidän välillä, niin tätä aikaa ei voi viedä meidän lasten muistoista pois”.

Se on mahtavaa! En ollut itse jotenkin tullut ajatelleeksi, että mehän olemme jo saaneet tässä toivottavasti paljon hyvää aikaan. Eli vaikka kuinka päätyisimme kinaamaan, turhautumaan, katkeroitumaan ja kenties eroamaankin joskus myöhemmin (olemme ehkä vähän inhorealistisia molemmat näissä ajatuksissa), ovat lapset nähneet jo nyt yhtämittaisesti useamman vuoden putkeen, miltä näyttää terve ja turvallinen aikuistenvälinen suhde.

Lapsethan eivät tietenkään meidän parisuhteellemme uhraa yhtäkään ajatusta ja niinhän sen kuuluukin olla. Meidän yhdessäolomme on mutkatonta ja kaikille itsestäänselvää eikä siinä ole lapsille mitään miettimisenaihetta. Joka päivä, kuukausi ja vuosi oleellisilta osin samanlaista. Ei yllätyksiä. Voidaan keskittyä perheenä ihan muihin juttuihin.

Jos sinäkin elät näin ja mietit nyt, että mitä ihmeellistä siinä on, voin kertoa se olevan todellakin ihmeellistä! Ja ihan tosissaan hieno juttu! Lapset nimittäin kyllä miettivät aikuisten asioita silloin, jos ne ovat huonosti tai aikuisten välillä on jännitteitä. Vaikka parisuhdeasiat eivät lapsille kuulu mitenkään, ovat lapset kuitenkin siinä keskellä havainnoimassa ja jopa stressailemassa, jos asiat aikuisten välillä eivät ole mallillaan. Erityisesti jos vanhempi tulee tavalla tai toisella kaltoinkohdelluksi.

Ihmisillä on myös tapana pitää normaalina omaa elämää ja lapsuutta vaikka se olisi minkälaista. Usein oman lapsuusperheen kuvioita päädytään myös itse jatkamaan omassa perheessään, koska sehän on…tuttua ja normaalia. Tuntuu, että kaikillahan on niin. Tästä minulla on ihan omakohtaistakin kokemusta. Huomasin hyvin myöhään, että asiat ovatkin koko ajan voineet olla muissa perheissä ihan toisella tolalla kuin minun kokemassani normaalissa.

Olen todella iloinen, ylpeä ja kiitollinen siitä, että meidän neljän lapsen normaali perhe-elämä on nyt nämä neljä mennyttä ja toivottavasti monta tulevaa vuotta ollut tätä; jännitteetöntä, hyväntuulista ja tasaista. Aikuisia, jotka kävelevät käsi kädessä ja palaavat aina mielellään toistensa luo.

Pieninkin lapsi on tästä havaintonsa tehnyt:

Mieheni leikkasi hänen kynsiään ja onnistui töpeksimään vähän siten, että sakset sattuivat vähän sormeen. Hän pahoitteli lapselle, että näin kävi ja totesi olevansa vähän sellainen hosujatyyppi.

Lapsi kommentoi kuivan asiallisesti; Niinpä, koska sulla on aina kiire Sannan luo.

Kyllä meillä tosiaan vähän sellaista on. Ei kiire, eikä aina, mutta päädymme mieluusti toistemme luo. Lapsi oli siinä ihan oikeassa ja olen jollain lailla iloinen, että hän on sellaisen havainnon pannut merkille. Toivottavasta hän myös joskus  löytää sellaisen ihmisen, jonka luokse palaa aina yhtä mielellään kuin me toisiimme.