Olemme mieheni kanssa yhdessä aivan tosi paljon. Asumme yhdessä, vietämme lähes kaiken vapaa-ajan yhdessä ja suuren osan ajasta myös työskentelemme yhdessä. On viikkoja, jolloin olemme erossa vain muutamia tunteja koko viikon ajalla. Mitenkään pyrkimyksenä tämä ei ole – toisinaan se silti tapahtuu.

Jatkuva yhdessäolo on minulle täysin vastoin vakaumusta periaatteellisella tasolla (ja periaatteet pitää olla!), vaikka käytännössä viihdyn tässä tilanteessa mainiosti. Olen aiemmissa suhteissa ja sinkkuvaiheessa toiminut yltiöitsenäisesti ja siksi tuntuu aivan mammarihommalta tällainen ripustautuminen. Niinpä yritän välillä tehdä itsenäisyyden rypäyksiä niinkin radikaaleilla tavoilla, kuin lähtemällä Helsingissä käymään ilman etukäteisilmoitusta. Joskun olen niin kertakaikkisen rebel, että olen ollut pari tuntia jo jossain tavallisesta poikkeavassa tilanteessa ennen kuin paljastan missä olen. Tai tekstailen jonkun tuttavan kanssa jostain asiasta, enkä heti raportoi asiasta miehelle.  Joskus ilmoittaudun johonkin tilaisuuteen ja kirjoitan kalenteriin kyseiselle päivälle: meno 18-20. Ihan vaan koska ihmisellä kuuluu olla omia menoja.

Hah, olenpas jännittävä ja itsenäinen nainen! (Ja kyllä, mieheni pyörittelee silmiään aikalailla näille itsenäisyysjulistuksille.)

Paras tilanne on, että olen onnistunut käymään tai tekemään jotain, mistä mieheni kuulee muuta kautta ja hiukan yllättyy. Niinkuin vaikka käymään uimahallissa tai ruokakaupassa tai vastaavassa jännittävässä paikassa, jossa salaperäisyyden verho oikein viuhuu ylläni.

Sattuneesta syystä tuntui aika järisyttävältä lyödä kaupat kiinni lentolipusta, jolla matkaisin maailmaan toiseen laittaan kymmeneksi päiväksi ilman miestäni. Halusin matkalle tosi kovasti, mutta samalla tunsin oikeasti kauhistusta siitä, että en pystyisi viettämään aikaa mieheni kanssa niin pitkään aikaan. Onhan se nyt vaan niin, että ikävät jutut ovat yhdessä vähemmän ikäviä, tylsää ei tule ollenkaan ja hauskuudet ovat hauskempia. Lisäksi hän on tosi nopea ja hyvä googlaamaan asioita.

Tuntui erittäin, erittäin oudolta lähteä yksinään ja pidin aivan mahdollisena skenaariona sitä, että joudun tulemaan kesken reissun pois ikävän takia. Pelkäsin jopa vähän sitä, että vedän liinat kiinni ennen koneeseennousua, enkä pysty ollenkaan lähtemään. Nyt jälkeenpäin tuo kuulosta ihan ihmeelliseltä.

Kaikesta yhdessäolomäärästä ja siihen liittyvästä ihanuudesta huolimatta pärjäsin yksin vallan mainiosti. En ainoastaan pärjännyt, vaan aivan iloitsin siitä. Yksinolossa on erilaisia vaiheita, kun joutuu tulemaan sen kanssa sinuiksi.Yksinäisyyden ja itsensä. Perheloman jälkeen ensimmäisenä aamuna olin todella riidanhaluisella tuulella, siis ihan yksinäni. Kiukuttelin mielessäni kävellessäni rantaa pitkin aamuvarhaisella. En ollut vihainen kenellekään eikä eteen ollut tullut minkäänlaisia vastoinkäymisiä, mutta olin yleisesti pahalla päällä. En ollut mihinkään tyyväinen.

En enää muista missä kohtaa kiukuttelu taittui ja minkä takia, mutta siitä eteenpäin hyvä olo yksinäisyydestä vain kasvoi. Tunsin vapautta ja olin tyytyväinen rajattomasta valinnanvapaudesta ja tunsin itseni vahvaksi, koska osasin tehdä omasta mielestäni niin hyviä ratkaisuja ajankäyttöni kanssa.

Yksinmatkustamisessa parhaita puolia olikin se, että kaikki oli tietyllä lailla ihan samantekevää. Mitä tehdä ja missä järjestyksessä? Ei yhtään mitään väliä, koska millekään ei tarvinnut mitään perusteita. Ihan sama kävelinkö uima-altaan ja rannan välillä viisi kertaa putkeen kalastaakseni juuri sopivimmat auringon asennot haluamassani pisteessä.

Kävin kahdella järjestetyllä retkellä, joista toinen oli hyvä ja toinen huono. Silläkään ei tietyllä lailla ollut mitään väliä. Istuin paratiisirannalla mököttämässä eikä se häirinnyt ketään eikä pilannut kenenkään toisen paratiisirantaretkeä. Jos edes mieheni olisi ollut mukana, olisin tuntenut tarvetta  hänen hyväkseen vaikuttaa edes vähän hyväntuuliselta, vaikken ollut. Hän olisi kuitenkin huomannut, että yritän feikata ja se vasta olisi ollut ihan tyhmää. Kuulostaa nyt huonolta reissulta, kun on tällä lailla mökötetty, mutta ne olivatkin oikeastaan ainoat huonot hetket koko reissulla. Nautin olostani tosi paljon ja nyt jälkeenpäin olen ollut tosi ylpeä siitä miten rohkea olen ollut monella tapaa matkani aikana.

Matkallani mietin, että miten onkaan edes mahdollista nauttia matkasta yksin näin paljon, kun kuitenkin elämäni ilonaiheet pyörivät yleisesti ottaen lähes täysin parisuhteen ja perheen ympärillä. Tulin lopputulokseen, että tietyllä lailla yksinoloni ja yksinolon sävy olikin nimenomaan yksi parisuhteemme huippuhetkiä.

Ilman miestäni, joka otti matkani ajaksi kaikki lapset, työt ja remontin hoitoonsa, en olisi päässyt ollenkaan lähtemään. Hän lähetteli matkan aikana kotoa käsin lempeitä ja kannustavia viestejä; Mene vaan! Toivottavasti löydät tosi hyvää ruokaa! Vuokraa ihmeessä vesijetti! Ota vaan toinenkin drinkki! Etsi jotkut bileet! Nauti auringosta!

Kumppanin lempeyden ja sallivuuden arvo korostuu silloin, kun on ehtinyt olla sellaisessakin suhteessa, missä omiin menoon parhaimmillaankin pääsee lähtemään huonosti kätketyn katkeruuden saattelemana. Tuntuu aika kivalta, kun toinen ihan oikeasti mahdollistaa ja tukee kaikessa, mitä keksii haluta. Silloin voi loikoilla iloisena rantavesissä, ihmetellä auringonlaskuja, hankkia omituisia hierontakokemuksia ja popsia banaanilettua ilman mitään muttia.