Uusperheemme on hyvin vahvasti kaksikielinen. Tai vahvasti ja vahvasti, oikeastihan se olen minä ihan yksin täysin suomenkielisenä tässä joukossa. Lapsipuoleni ovat täysin ruotsinkielisiä ja onkin ollut jännä huomata, miten hitaasti kielitaito kehittyy, vaikka aina sanotaan lasten oppivan nopeasti kieliä. Ymmärtäminen ja puhuminenkin kehittyvät joka päivä, mutta sanotaan näin ettei vauhti huimaa päätä. He ovat molemmat onneksi ennakkoluulottoman yritteliäitä harjoittelemaan, joten väistämättä suomi vielä nousee rinnalle yhtä vahvaksi.

Oma tilanteeni on vastakkainen, en ole kauhean reipas ja rohkea harjoittelemaan ruotsia, vaikka siihen on ollut mahdollisuuksia koko aikuisuuteni ajan. Olen pystynyt lurkkimaan sitä pakoon kaikki nämä vuodet tavalla tai toisella, mutta nyt toisinaan päädyn tilanteeseen, jossa lurkkiminen ei onnistu.

Välillä joudun tilanteisiin, joissa heillä ei yksinkertaisesti sanavarasto riitä tai asia on niin tärkeä, etten halua ottaa väärinymmärryksen riskiä ja alan solkata menemään ruotsia. Hullunkurista tässä on, että kyseessä ovat juuri ne samat tilanteet, johon minun kielitaitoni ei millään riitä ja siinäpä sitten kiemurrellaan. Minä noloudesta ja muut myötähäpeästä. Hatunnosto kaikille neljälle lapselle, että he eivät juuri koskaan pyörittele minulle silmiään svenskaamiseni takia.

Hankalimpia tilanteita ovat spontaanit tilanteet, joihin minun pitää kaivaa erikoissanastoa jostain muistin perältä nopeasti. Pahinta, jos se pitää tehdä jotenkin puolijulkisesti. Perheen kesken en jaksa nolostella, mutta välillä huomaan vaihtaneeni lennossa kieltä ja selostaneeni menemään jotain ihmejuttuja ihan muidenkin kuullen.

Noloimmat aiheet minulle:

• Suuttumistilanne, jossa lapsi on yllättäin tehnyt jotain päätöntä, johon minun tekee mieli ottaa kipakasti kantaa. Joudun himmaamaan ihan hirveästi, että löydän yhtään mitään sanoja kommentoimaan tilannetta. Suuttumisen kuohahdus tuo mieleen jumalattomasti sanottavaa ja vie samalla pois suurimman osan kielitaidosta. Tuntuu, että kaikki mitä sanon on liian lepsua tai liian pelottavaa.
• Tunnekasvatus. Kiva käydä syvällisiä tunnekeskusteluja, kun perussanasto on itselläni täysin hakusessa. Minulla on meistä kahdesta aikuisesta tähän muuten paremmat valmiudet, joten yllättävän usein päädyn näihin tilanteisiin. Toinen lapsista on muutenkin sillä linjoilla, että mieluummin avautuu tosipaikan tullen minulle kuin isälleen. Toinen on toistaiseksi kiertänyt minut niin kaukaa kuin mahdollista, mutta eiköhän häntäkin vielä ehdi tulevina vuosina tunnekasvattaa.
• Jonkun prosessin selittäminen. Vaikkapa leipomisessä selitän usein lapsille miten eri aineet reagoivat toisiinsa ja työvaiheisiin. Miksi mitäkin tehdään ja mitä tapahtuu, jos tehtäisiin jotain muuta. Sitten huomaan, että osalta väestöä menee tarina aivan ohi ja päädyn pitämään leivonnan teoriaopetuksen kahdella kielellä. Tai ainakin yritän sitä tökerösti. Ja on muuten tosi kevyttä ja letkeää. Not.
• Kaikkien sellaisten asioiden selittäminen, joista en tajua itsekään mitään. Lapset kyselevät välillä ihan kaikenlaista outoa. Monista asioista on vähän sinnepäin tietoa, mitä tulee helposti spekuloitua puolihuolimattomasti omille lapsille. Jos saman joutuu tekemään ruotsiksi, tulee siihen heti arvokkaampi sävy, koska ruotsinpuhuminen on aina tavallaan erikoistilanne. Sitten tiedostaakin hyvin vahvasti, että enhän minä tiedäkään tästä(kään) asiasta yhtään mitään. Esimerkiksi koulun sisäilmaongelmia en ole kyvykäs ruotimaan millään kielellä. (Wilma-viestit aiheestahan tulevat minulle ruotsiksi ja ovat nälkävuotta pidempiä, joten jätän ne lukematta.)

Tuli tässä muuan iltana sanoneeksi pienemmälle lapselle rennon huolettomasti ampuneeni aiemmin yhden pikkupojan. Hän katsoi minua vähän oudosti ja näki parhaaksi olla kysymättä enempää siitä aiheesta. Saattoi miettiä, että tuo tätihän on luultuakin hullumpi.

Oikeastihan olin sanomassa, että hoidin aiemmin yhtä pientä poikaa. Skötte ja sköt on ihan sama sana, niin niitähän voi ihan vapaasti käyttää sekaisin?