– Tuleeks sun ikävä meitä?
– Varmasti. On aina samaan aikaan ihanaa ja haikeaa nähdä teidän lähtevän.
– Miks se on ihanaa?
– Koska teidän kuuluu lähteä suureen maailmaan. Mut me pysytään täällä. Te voitte aina palata.
– Sä taidat oikeasti tykätä meistä.
– Niin kuin me kaikki täällä tykätään teistä.

– Saadaaks me ne arvosanat?
– Ette vielä.
– Höh. Mitä me sit tehdään? Sä oot vähä hidas.

– Mä lennän kotimaahan toukokuun vika päivä.
– Kiva! Mut sä et sitten ole täällä vikana koulupäivänä.
– Saaks mä mun tokarin jo ennen?
– Et, ikävä kyllä.
– Höh. Voiks sä sit ottaa siitä kuvan ja lähettää mulle?

– Oonks mä koskaan näyttänyt mun siskon kuvaa?
– Et, sä olet puhunut sun siskosta paljon.
– Kato, miten kaunis se on. Ja fiksu. Ja kiltti.
– Niin kuin sinäkin.
– Oikeasti? Hih.

– Oliks mun satu hyvä?
– Mä en muista, kenen satu on mikäkin. Olen lukenut osan.
– Höh. Mun satu on niin outo, et kyl muistat. Tai sit se oli niin huono, ettei haluu sanoa.

– Mennäänkö me ens kuussa jäätelölle?
– Jos on nätti ilma.
– Varmaan on nätti ilma.

– Tykkäätsä salmiakista?
– Joo, tykkään. Erityisesti jätskissä.
– Sä oot outo. Mut kai sä tykkäät kaikesta oudosta.

– Mitä mä nyt teen, kun se kirja piti palauttaa jo?
– Sä et ole saanut luettua sitä kahdessa kuukaudessa.
– No, emmä jaksanut.
– Sit sä olet pulassa.
– No voi vittu kiitos.
– Anteeks mitä?
– No voi vitsi kiitos.

– Miten tytöille puhutaan? Mua pelottaa, että ne ymmärtää väärin.
– Ihan siten kun sä puhut nytkin. Kivasti. Kohteliaasti. Kunnioittavasti.
– Ei se ole helppoa.
– Ei olekaan, uskon sen.
– Tytöt on pelottavia. Kai me pojatki ollaan.

– Mihin kouluun mun kannattaa mennä ensi vuonna?
– Se riippuu siitä, missä sä asut ensi vuonna.
– Mä muutan. Mä haluan asua yksin.
– Pärjäätsä yksin? Ihan oikeasti.
– Se on helpompaa kuin nyt. Varmana. Jos äiti olis täällä, asuisin äidin kanssa. Aina.

– Päättääks sun äiti ja isä sun asioista kysymättä sulta?
– No ei. Mä olen hei aikuinen.
– Mun kotimaassa päättäis.
– Suomessa ei päätä.
– Mä tykkään Suomesta.

– Miks mun pitää tehdä sellasta, mitä en haluu?
– Jos sä et ole osannut asioista, ne pitää kerrata ja tehdä uusiksi.
– Jos mä en halua.
– Haluatko sä päästä luokalta?
– Joo.
– Sitten kannattaisi uhrata tähän se 45 minuuttia.

– Mitä sun äiti sanoo, jos sä et mene yöksi kotiin?
– Se ei tietäis. Mutta mä menen aina yöksi kotiin.
– Oikeasti?
– Joo.
– Et sä varmaan aina oo menny yöks kotiin.

– Missä se matikka on?
– Voi, mä en tiedä. Miksi sä olet näin myöhässä?
– Ei huvittanut. Mutsi pakotti tänne.
– Hyvä, että pakotti.
– Te aikuiset ootte masentavia.

– Mistä mä voisin vielä saada kesätöitä?
– Katsotaas vielä. Haitko niihin kauppoihin?
– Miks mä en voi mennä grillille?
– Sua ei oteta yövuoroon.
– Jos mä sanon, että oon karatemestari?
– Se ei auta työaikalainsäädännössä.

– Ootsä sun mielestä lyhyt, kun sulla on korkkarit?
– En, mä vaan pidän korkkereista.
– Kuuluu naisten käyttää korkkareita?
– Ei kenenkään oo pakko.
– Mun kotimaassa vähän niinku on…

– Mitä sä tykkäät mun uudesta tukasta?
– Se on kiva.
– Tykkääks tytötki siitä?
– Eiköhän.
– Mistä sen tietää.
– Ei kyllä mistään.
– On niin vaikeeta olla poika.

”Onks sulla lapsia?”
”Miksi sulla ei ole lapsia?”
”Onneks sulla ei ole lapsia, kun me viedään niin paljo sun energiaa.”
”Sä oot mun kakkosäiti.”
”Sä oot niinku mun äiti. Tai ei äiti, ku sä ymmärrät. Sä oot niinku täti. Tai isosisko. Sellanen tosi fiksu ja vapaa.”

*

Olen piirun verran yli 40-vuotias, perheetön ja lapseton nainen. Teen työtä nuorten parissa, hoidan kummilapsia ja kaverien lapsia ja olen oikeastaan aina ajatellut, etten halua omia lapsia. Nuorempana ajattelin, että voisin mahdollisesti adoptoida, mutta sekin ajatus suli vuosien saatossa elämän kumuun ja kumppanin puutteeseen. Samaan tapaan ajattelin aina, että jos miehellä olisi lapsia, sekin olisi ok. Toisin kuin yleensä ajatellaan, vapaaehtoisesti lapseton ei vihaa lapsia. (Yllätys, hei, todellakin. *sarkasmi*)

Olen aina pitänyt itseäni enemmän kummitätityyppinä ja koheltanut mielelläni kaverien lasten kanssa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä helpottuneempi olen ollut toisinaan hyvinkin syyllistävän, ikävänsävyisen tai puhtaasti typerän ns. lapsipainostuspuheen luonnollisesti kuolemasta. Kun kolmikymppisenä sai jatkuvasti kuunnella kaikenlaista scheissea aiheesta, alkoivat nämä moukat hiljalleen luovuttaa nelikymppisten lähestyessä. Vihdoinkin, ajattelin.

Olin ajatellut jo useamman vuoden, että reproduktiiviset aallot eivät enää vaivaa tai kosketa minua miltään suunnalta. Olen ollut onnekas, sillä tuo lisääntymisåpuhe olisi ollut puhdasta horroria, jos olisin kaikki nämä vuodet kaihonnut lapsia ja perhettä. Jos olisi halunnut lapsia, minulla olisi ne jo. Todennäköisesti. Asiakasnuoret kyselevät joskus perheestäni ja yllättyvät siitä, että olen itsenäinen yksikkö, kun kaikilla muilla on lapsia. (Ei ole.)

Universumilla oli kuitenkin varalleni vielä yksi kaarre. Mies, johon törmäsin yllättäen kaupungin yössä ja joka kävi mielessään kipeää taistelua siitä, mitä hän haluaisi elämältään. Kuuluisiko siihen perhe ja lapsia – vai ei. Hän on siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että miehillä ei ole tässä asiassa samanlaista bäst före -datumia kuin naisilla – eikä myöskään samanlaisia terveydellisiä ja urallisia riskejä. Se ei silti tee omaa pohdintaa aiheesta yhtään helpommaksi. Perheen ja lapsia haluavat miehet eivät suinkaan ole helpossa asemassa. Naisella on luonnon luoma mahdollisuus hankkia lapsi vaikka yksin. Miehen tilanne on toinen.

Ajattelin itsekseni, että muutenkin minulle viimeisen vuoden vittuillut maailmankaikkeus heittelee nyt kohti melkoisia kääntöveitsiä – joista suurin osa on onneksi kaartanut bumerangina takaisin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että käännökset olisivat olleet tuskattomia. Ei tämäkään, vaikka tiedän oman kantani täysin. Samaan aikaan tiedän myös, ettei tehtäväni ole estää toisia ihmisiä toteuttamasta unelmiaan, etsimään onnea ja toivottavasti löytämään sitä.

*

Puhuimme asiakasteinin kanssa isoista asioista tänään aamusella:
”Onks aikuiset yhtää fiksumpii näis asiois?”
”Ei ikä tuo välttämättä näissä asioissa yhtään lisää fiksuutta, ikävä kyllä.”
”Ootsä?”
”En tiedä. Voisin sanoa Maria Jotunia mukaillen, että elämään kuulu se, että on tunteet. Siitä tekevät ihanan ja vaikea samat asiat. Kun on tunteet.”
”Se on just toi. Kun on tunteet. Mä haluisin ne pois päältä.”
”Sä et halua olla kone. Tunteita voi hallita tiettyyn rajaan asti, mutta tunteet tekevät meistä inhimillisiä. No human is a machine. I hope, at least.”
”Must tuntuu, et sä tiiät, miltä must tuntuu. Sä oot meiän kakkosäiti. Aika monen.”

*
Kävelin työmatkabussilta kotiin omissa ajatuksissani. Ajattelin jälleen kerran tulevaisuutta; sitä joka elää, hengittää ja tuntee. Sen maailmaan on etuoikeus kuulua.