Elämässä aika moni asia tuntuu menevän tällä hetkellä päin persettä (Pardon my French…), mikä on kohtuullisen lannistavaa. Vaikka joissakin ketutuksissa onkin first world problems -sivumaku, vaivaa nyt keväällä myös ihan rehellinen turnausväsymys, kun uni ei tule, mieli on solmussa töistä ja muukin elämä muistuttaa lähinnä lyijykynäsuttua. Hyvänä lisänä maailmantuska ja yhä kasvava vaaliahdistus, vielä odotettuakin pahempi.

Peilistä katsoo päivä päivältä väsyneempi naama. Silmien ympärillä on mustat renkaat ja silmissä on takaa-ajetun katse, jota yritän parhaani mukaan peitellä. Onneksi suuri osa ihmisistä ei katso kovin tarkkaan.

Perjantaina näin paljon ihania ihmisiä iltamenoissa. Vaikka minulla olikin hauskaa, meni paljon energiaa siihen, että pidin iloisen ja kuplivan fasadini kasassa. Todelliseen testiin se joutui pilkun aikaan, kun vakuutin parille kaverilleni olevani ihan kunnossa. Vaikeampaa se olikin sitten aamun viimeiselle ihmiselle. Onneksi olin niin väsynyt naamioni ylläpitämisestä, ettei mieleeni edes pujahtanut vaihtoehto yhteisestä kotimatkasta. Olemme valuneet hiljalleen kauemmas, mikä on sekä surullista että helpottavaa. Toivon verenkarvaisen arven lopulta alkavan kasvaa ihoa. Kun pääsin kotiin, olin psykofyysisesti niin väsynyt ihan kaikkeen viikon aikana tapahtuneeseen, että itkin tunnin eteisen lattialla. Sen jälkeen huuhtelin kasvoni jääkylmällä vedellä, poistin meikin rippeet kasvoiltani ja sivelin yhden voidepurkin lopun kasvoille. Heräsin kolmen tunnin painajaisten jälkeen enkä saanut enää unta.

Töitä pitäisi pystyä tekemään, mutta ajatukset eivät vain pysy kasassa. Nytkin pitäisi vielä kirjoittaa parikin juttua loppuun, mutta en vain pysty enkä jaksa. Roikun kesän reissusuunnitelmassa kuin pelastusrenkaassa. Tajusin lentoja  pyöritellessäni, että olen kolmatta vuotta peräjälkeen menossa samalle alueelle hautaamaan vaikeita ajatuksia joko ihmissuhteesta tai elämästä yleensä. Toivottavasti perspektiivi omaan elämään auttaa jälleen, ja palaan takaisin tukka palaneena, kasvot aurinkoläikistä karmeina, maailmankuva tasapainossa ja mieli rauhoittuneena.

Kun minulla on vaikeaa, näen itseni istumassa yksin järven, joen tai meren rannalla, vuorenrinteellä, kohti laaksoa avautuvalla parvekkeella, linnoituksen raunioilla, romahtaneen talon ikkuna-aukossa tai pimenevän pääaukion portailla katselemassa ihmisiä. Se ajatus lohduttaa ja samaan aikaan myös hieman surettaa. Joskus haluaisi jakaa ne kauniit hetket muiden kanssa. Samaan aikaan muistaa, miten ihanaa on kulkea omassa tahdissaan ja olla välittämättä muista.

Se onkin elämäni paradoksi: kuinka yhdistää itsenäisyys ja seura, halu olla yksin ja seurassa. En ole vielä ratkaissut asiaa. Siksi katson yksin maailman kovuutta ja kauneutta. Ja yritän vaalia sitä kauneutta.

Minä näen hänet juoksemassa. Pienenä, pelokkaana mutta silti pontevana. Katsomassa olkansa yli, pitämässä kaverin kylmännihkeästä kädestä kiinni, kiristämässä tahtia. Tuntemassa pienen sydämen pelokkaan sykkeen, kuristavan paniikin tunteen kurkussa. Ne eivät saa saada kiinni. Ne eivät saa.

Kovempaa. Kovempaa. Ne seuraavat yhä. Ja huutavat, huutelevat. Ne näyttävät uhkaavilta, humalaiset aikuiset miehet. Ne huutavat perään törkeyksiä. Kaikkea ei ymmärrä, mutta osan ymmärtää liiankin hyvin. Ne kutsuvat apinaksi ja neekeriksi ja kaikilla mahdollisilla nimillä.

Hän juoksee niin lujaa kuin pystyy. Oikeastaan vielä lujempaa, itku kurkussa ja pelko sydämessä. He pääsevät karkuun. Kaksi pientä tyttöä. Sen jälkeen äiti ei päästä enää myöhään ulos. Pitää olla varovainen.

”Ne oli vaan humalaisia ja tyhmiä”, hän sanoo nyt. Hän hymyilee kuin aurinko ja nojaa päätään olkapäähäni. ”Ei se oo sun vika. Ei tyhmät oo sun vika”, hän lohduttaa minua, aikuista. ”Nyt on hyvin. Täällä kaupungissa kaikki on hyvin.”

Aikuinen istuu vieressä. Kurkkua kuristavat raivo, kyyneleet ja avuttomuus. Myös se tyyneys, millä asiasta kerrotaan. Niin kuin asioista, jotka kuuluivat normaalina osana arkeen. Jumalauta, eivät kuulu minun maassani. Eivät kenenkään muunkaan maassa. Minun maassani lapset saavat kulkea kadulla rauhassa. Kaikki lapset. Heitä eivät ahdistele toiset lapset, eivät aikuiset. Ei kukaan.

Tämä maa on meidän, kaikkien täällä asuvien. Sen kaikilla lapsilla ja aikuisilla pitäisi olla turvallinen olo täällä. Minä haluan nähdä kaikkien nuorten pääsevän toteuttamaan unelmiaan ja elävän hyvää arkea.

Minä olen etuoikeutettu monessa mielessä. En vähiten siksi, että saan arjessani seurata upeiden tyyppien kasvua ja tietä eteenpäin. Haluaisin nähdä, miten heidän siipensä kasvavat ja vahvistuvat ja miten siipien kasvamisella ei ole liian kiire. Kun he sitten pyrähtävät viimeisen kerran ovesta suureen maailmaan, säilön sen kuvan aina mieleeni. Kun näen heitä myöhemmin kadulla tai he tulevat moikkaamaan, olen kiitollinen siitä, että siivet kantavat. Aina siivet eivät kanna, se on kova paikka kaikille, mutta se ei kiinnosta tarpeeksi niitä, joilla on raha ja valta.

Nyt minä näen hänet juoksemassa eteenpäin hiukset tuulessa liehuen. Vieläkin pienikokoisena, vahvana, yhä pontevampana. Hän haluaa muuttaa maailmaa ja tarvitsee apua siihen. Me kaikki tarvitsemme häntä ja niitä tuhansia muita, jotka juoksevat ja katsovat eteenpäin, ilman pelkoa, katsomatta taakseen.