Musiikki on ollut tärkeä osa elämääni lapsesta asti. Lapsuudessani jazz, lastenlaulut, klassinen musiikki, oma soittelu, maailmanmusiikki ja isoäidin laulamat virret vuorottelivat sulassa sovussa. Soitin instrumenttia, lauloin kuorossa ja aloin myös kuunnella musiikkia yhä enemmän. Elämänmittainen rakkaus syntyi kauan sitten.

Nykyään soittelen huonosti ja omaksi huvikseni. Lauleskelen omaksi huvikseni ja haaveilen toisinaan laulutunneista, jotta pääsisin laulamaan ja toisaalta kehittymään laulajana. Kuorolaulu on tämänhetkiseen tilanteeseeni hieman liian sitovaa ja sosiaalista. Laulutunteihin liittyy myös jollakin tasolla toive oman äänen lopulllisesta löytämisestä – aivan kuvainnoillisestikin.

Livemusiikki on parhaimmillaan täydellistä eskapismia, hillitöntä biletystä, mieletöntä tunnemyrskyä tai viiltävän kaunista tunnelmointia. Parhaimmillaan musiikki vie mukanaan niin, että kadottaa itsensä, ympäristönsä ja ajantajunsa. Saan edelleen ihan mielettömät kicksit hyvistä keikoista. Myönnän olevani koukussa.

Musiikki palauttaa myös mieleen paljon asioita. Eräs vuosien takainen suosikkibändini on tulossa kuukauden sisällä Helsinkiin keikalle. Pohdin itsekseni, miten musiikki mahtaa nykyään enää iskeä. Kyllä se edelleen iskee. Olen nyt keikkunut hekumallisen soundin tahdissa viikon. Muistan hyvin sen ajan, jolloin  biisit saivat minut tanssimaan näitä samoja lattioita ennen baari-iltoja, treffejä, keikkailtoja ja bileitä. Ne muistuttavat tietynlaisesta huolettomuudesta ja nuoremman itseni vähemmän kyynisestä asenteesta. Ne muistuttavat myös ajasta, jolloin surffailin kahden miehen välillä ja lähes humalluin huomiosta kahden pieleen menneen suhteen jälkeen.

Muista eräänkin illan, kun olin menossa kaverin kanssa baariin, ja kiinnostavampi mies viestitteli ja ilmoitti tulevansa tanssittamaan minua goottimusan tahtiin ainakin viimeisille hitaille selvittyään kaverinsa synttäreiltä. Tämän lisäksi viestissä oli tyylikkään verhotusti ilmoitettu, että toivottavasti tanssi onnistuu yhtä hyvin kuin muunlaisetkin yhteiset kuviomme. Muistan vieläkin kissa kermakupilla -fiilikseni, kun tanssin pitkin mattojani ja lauloin juuri näitä biisejä. Sitten tanssin jalkani rakoille goottibileissä, tanssit hitaat herraseuran kanssa ja tanssahtelin Kallion keväisiä katuja käsi kädessä aamuyön valoissa.

En haluaisi olla enää tuossa tilanteessa, mutta huolettoman onnellinen, itsevarma ja humaanin hullu mieliala olisi tervetullut. Ja ainakin tuolla keikalla tulee tanssittua sydämensä kyllyydestä.

(Niin. Ja ne molemmat miehet ovat edelleen hyviä kavereitani. Aivan huipputyyppejä.)

Lähde. Lähde etsimään onneasi.

Tuijotat minua järkyttyneenä ja sanot, etten minä voi sanoa noin.
Ei kukaan voi.

Minä voin. Minä sanon.
Ei minulla ole oikeutta viedä kenenkään unelmaa onnesta vain siksi, että itse näen onnen erilaisena.

Sinä katsot minua edelleen järkyttyneenä. Yrität nähdä läpi kirkkaan katseeni.
Näen mielesi kysyvän, mitä peliä minä pelaan.
Minä en pelaa mitään.

Katson takaisin päällisin puolin levollisena. Minä selviän tästä. Itken pari kertaa kunnolla. Kokoilen itseni jälleen kokoon, minä osaan sen. Se on vuosien harjoittelun tulos. Arpikudoksen peittämiseen menee vuosi vuodelta enemmän aikaa, mutta se onnistuu aina ja lopulta. Minä selviän mistä tahansa. Aina.

Käsivartesi puristavat minua kouristuksenomaisesti. Pohdit elämääsi ja valintojasi. Kuuntelen ja silitän niskaasi.  Näen oman elämäni taustalla. Valintani, joista pidän kiinni. Kaikki elämäni harhapolut,kiviset tiet, pohjattomat joet, joilta ei ole paluuta. Kädet, jotka nyt pitävät minusta kouristuksenomaisesti kiinni irtoavat jossain vaiheessa.

Sinä olet kiinnostavin ihminen, jonka olen tavannut pitkään aikaan. Olet yhdistelmä hämäävää heijastavaa pintaa ja vereslihalla olevaa sielua. Kun tapasimme, pelästyin puolikuoliaaksi, koska tiesin minuun sattuvan kunnolla. Tiesin viiltävästi, että tässä on jotakin, johon minulla ei ole oikeutta. Kaiken alla oli jotakin, josta vaistoni varoitti.

Toivon sinulle vain hyvää. Toivon, että saat sen, mitä haluat. Hymyilen, kun näemme joskus myöhemmin, ja sinä olet toivottavasti saavuttanut onnesi. Arvostan rehellisyyttä enemmän kuin mitään muuta.

Minä lähden taas. Nostaan selkääni kuluneen repun ja jatkan matkaani yksin kuten tähänkin asti. Nousen seuraavalle vuorelle ja katselen ympärilleni. Jatkan matkaani pitkin kivistä polkua ja hengitän raikasta ilmaa. Kaikki on hyvin. Minulla on kaikki hyvin. Jos ei ihan vielä, niin ihan pian kuitenkin.