Pyykkikone oli taas puuskuttanut ohjelmansa läpi. Asettelin paitoja kuivumaan henkareille, hameita kuivaustelineelle, sukkiksia telineen sivuille, neulepaitoja kuivausalustalleen. Koneen pohjalta kaivoin pesupussukallisen rintaliivejä ja kasan alkkareita. Pian olisi kaikki ripustettu, parahiksi ennen kaverin kanssa lenkille lähtöä.

Ripustin kuluneita puuvilla-allareitani kuivaustelineeseen. Ajattelin jälleen, miten vanhoja osa niistä oli. Tuli taas mieleen, miten eräs ystäväni on käyttänyt kaksikymppisestä asti vain täydellisiä alusasusettejä, mieluusti kalliita, ja miten hän ostaa aina yläosan ja vähintään kaksi alaosaa samaan aikaan. Moni nainen julistaa edelleenkin kovalla äänellä, miten tärkeää on naisena, äitinä/lihanleikkaajana/haudankaivajana/keittäjänä/bisnesnaisena/opettajana/tarhatätini/myyjänä/bussikuskina/opiskelijana, itse tietää, että yllä olevat alusvaatteet ovat ihanat. Että kaikki lähtee alusvaatteista. Ilman täydellisiä alusvaatteita ei voi onnistua missään. Onneksi on myös niitä, joiden on vaikea heittää pois miltei puhkikuluneita alkkareita ja joiden alusvaatelaatikko ei ole siinä kunnossa, että sitä voisi esitellä naistenlehdessä.

Katselin mustien puuvilla-alkkarieni rivistöä siinä kuivaustelineellä. Muutamat vanhat hassut, mutta mukavat. Suurin osa yksinkertaisia ja minulle hyvin istuvia sokkarikappahllindexin puuvillaisia perusjuttuja, jotka eivät ole samaa sarjaa yläosiensa kanssa, vaikka väri nyt yleensä matchaakin. Teini-ikäisenä jouduin pulittamaan paljon rahaa rintaliiveistä, koska ketjuliikkeiden koot loppuivat ennen kuppikokoani. Nyt olen äärettömän tyytyväinen siitä, että kohtuuhinnalla löydän juuri minulle sopivia alusvaatteita. En halua mitään paksuja pitsihörhelöitä tai kuvioita, koska en halua alusvaatteiden kuultavan tai näkyvän trikoopaidankaan läpi. En myöskään arvosta epämukavia keinomateriaaleja. Haussa ovat tosin vielä täydelliset ja hankaamattomat urheilualusvaatteet.

Eräs Victoria’s Secretin sex appealiin uskova ystävättäreni on täydellisen järkyttynyt suhtautumisestani alusvaatteisiin. Hän myös säälii sydämestään miesystävääni. Miesparka, joutua nyt elämään vailla kivoja virikkeitä. Mies, visuaalinen olento. Nainen, vaaleanpunaisessa pitsissä haluttava. Ja sitten olen minä, jonka vaatekaapista ei pitsiä juuri löydy. Eikä stringejä. Eikä push-upeja (omissa löytyy). Ei mitään kiusoittelevaa. Kauheaa. Yritin vikistä, että vanhan talon viileydessä on pikkaisen surkuhupaisaa hiippailla ympäriinsä silkkiteddyssä kroppa kananlihalla ja mummin kutomat villasukat jalassa

Itsepäisenä ja mukavuudenhaluisena olen hyvä viittamaan kaikenlaiselle hutulle kintaalla. Päätin kuitenkin tiedustella mieheltä, onko hän syvästi traumatisointunut, kun pitsiin verhottua pakaraa tai povea ei vilku pitkin kämppää. Mies vilkaisi minua erittäin kummastuneena ja kokeili otsaani. Taustoitin aihetta hieman, mikä aiheutti keskipahaa huvittuneisuutta. Keimailu alusvaatteissa on kuulemma turhaa, sillä alasti keimailu olisi paljon mukavampaa katseltavaa. Aha. Mies, visuaalinen olento.

Ystävätär tuli hakemaan minua lenkille. ”Onneksi säkin olen samanlainen käytännön nainen kuin minäkin”, hän sanoi ja nyökkäsi kohti pyykkitelinettäni. Myönsin ja totesin jotain ylimalkaista kalliden alusvaatteiden oletetusta ylivertaisuudesta. ”C’mon, kyllähän kaikki tietää, miten turhaa se keikistely on. Paras flaksihan baareissa käy aina kulahtaneissa rintsikoissa, risoissa sloggimaxeissa ja reikäisissä sukkiksissa”, hän muistutti silmää iskien oman parisuhteensa alkutaipaleesta. ”Onneksi makuja on monia”, totesin. Sitten lähdimme lenkille.

Seisoin teemuki kädessä työpaikan keittiössä ja kaadoin lisää kuumaa vettä haalentuneen vihreän teen sekaan.
Ympärillä työkaverit pulisivat omiaan, porukkaa kulki eestaas ja alkuviikon hulina oli parhaimmillaan.
Haukottelin niin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.
Viereeni asteli työkaveri, jonka kanssa jutustelimme leppoisasti viikonlopusta: kirppareista, katon korjaamisesta, ulkoilusta, kokkailuista.
Sitten hän totesi aivan ohimiennen asian, jonka ansiosta kaadoin mukini.
”Mä näin yhtä mun vanhaa frendiä. Mä ajattelin lähettää sen sun kanssasi treffeille.”
Hetkinen. Minähän en käy sokkotreffeillä. Hetkinen.
”Tuota, onko sulla jotain sitä sun frendiäsi vastaan? Aiotko koota sille sellaisia kokemuksia, että se potkaisee tyhjää järkytyksestä?”
*työkaverin karjakonkatse*
”Ja mistä asti sä muka olet järkyttänyt ihmisiä hengiltä?”
*silmienpyöritystä*
”Kuule, mä olen järkyttänyt miehiä suuresta koko ikäni. Mä en katsos kultaseni ole mitään taipuisaa tyttöystävämatskua. Tiedän sen itse ja olen kuullut asian varsin usein.”
*työkaverin vielä isompi karjakonkatse*
”Mitä luusereita sä sitten olet oikein tavannut elämäsi aikana? Voi jumalauta, mitä paskaa.”
*huvittunut hymähdys*
”Luusereita, ihania tyyppejä väärään aikaan, kamalia tyyppejä väärään aikaan, tyyppejä ilman oikeenlaista kemiaa ja vähän kaikkea muutakin. Mutta kiitos vaan, mä olen päättänyt pystä vanhapiikana ja opetella pitämään huonekasvit hengissä.”
*pohtiva vilkaisu*
”Muista, sun tarvii vaan pyytää numero…”
*huokaus*
”Kiitos, mutta ei kiitos. Mä osaan sotkea oman elämäni itsekin ihan liian lahjakkaasti.”
*pakeneminen omalle työpisteelle*