Tunsin oloni ihan kivasta, mutta hyvin raskaasta työpäivästä johtuen hyvin alavireiseksi. Oli juuri sellainen fiilis, että olisi tarvinnut jonkun, jonka kainaloon vain käpertyä mitään sanomatta ja tuhista siinä.

Todellisuuspakoinen mieli unohtaa, että ns. päivystävää ja ymmärtäväistä kainaloa ei ole missään todellisuudessa olemassa. Usein kainalo on töissä, tietokoneella tai pelaamassa säbää – eikä paikalla juutri silloin kun in these low lands sattuu kohdalle.

Kotona minut ympäröi rauhoittava hiljaisuus. Ryhdyin tekemään töitä ja lähetin töiden lomassa viestin ystävättärelle, josta en ole kuullut vähään aikaan.
Hetken kuluttua sain vastausviestin, joka pysäytti.

Sairaalassa.
Odottamassa leikkausta.
Leikkausta, jonka jälkeen elämä ei olisi enää samanlaista kuin ennen.

Oma typerä kunpa joku halisi -mielentilani lensi ulos ikkunasta ja tilalle tuli hyvä muistutus siitä, miten onnellinen saan olla monesta asiasta.

Olen kiitollinen terveydestäni ja monesta muustakin asiasta.
Ne vain muistaa parhaiten silloin, kun todellisuus raapaisee itseä tai läheistä.