Hiilijalanjälkeni puolittui, kun en lentänyt – kaipaan silti matkoille
Viime vuonna tein mielenkiinnosta Sitran elämäntapatestin ja järkytyin – henkilökohtainen hiilijalanjälkeni oli suomalaista keskitasoa, noin 10 000 kiloa vuodessa. Yli puolet tuottamistani päästöistä syntyi lentämisestä. Mielenkiinnosta tein saman kyselyn tänä vuonna uudestaan: alkuvuoden työmatkasta huolimatta päästöni olivat alle puolet vuodentakaisista. Pelkästään kotiin jäämisellä oli siis selvä vaikutus omaan ilmastokuormaani.
Testin ensimmäisen kerran tehtyäni kirjoitin blogipostauksen lentomatkailun tulevaisuudesta ja pohdin omaa elämänmittaista suhdettani matkailuun. Sitten tuli pandemia, eikä kukaan yhtäkkiä liikkunut minnekään. Istuin viimeksi lentokoneessa työmatkalla helmikuun lopussa.
Vaikka olen ollut työmatkailun vähentymisestä lähinnä helpottunut, en väitä etteikö nyt marraskuun pimeydessä mieli kaipaisi jo jonnekin muualle, kokemaan, irtautumaan arjesta. Nautin kesälomailusta kotikaupungissani ja olin kiitollinen mahdollisuudesta tutustua uusiin paikkoihin, mutta tutuissa ympyröissä en täysin rentoutunut. Kaipasin kodin vieraalta tuntuvaa tuoksua laskiessani tuliaissuklaista painavan matkalaukun reissun jälkeen eteisen lattialle.
Olen viime vuosina oppinut arvostamaan kotimaanmatkailua – ehkä siksi, että olin aiemmin matkustanut kotimaassa vain vähän. Suomi on yhä täynnä lukemattomia paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt. Kotimaa tarjoaa rentoutumista, hyvää ruokaa, kauniita maisemia ja uusia kulmia, mutta vierauden tunnetta ja jännitystä tutusta maasta on vaikea löytää. Ja uudet kokemukset ovat yksi syy, jonka takia moni meistä haluaa matkustaa.
Antti Holma tiivisti jotkin matkailuun liittyvät ristiriitaiset tunteeni aika astetta pisteliäämmin:
”Pohjimmiltaan helsinkiläisetkin vihaavat Helsinkiä, vaikka eivät myöntäisi sitä. Sen näkee siitä, miten auliisti he kuvailevat kaupunkiaan jonakin muuna kuin Helsinkinä. Kiva ravintola on ihan kuin Berliinissä, tunnelmallinen kahvila on newyorkilainen, Korkeavuorenkatu muistuttaa etäisesti Pariisia. Mikään kuvailuista ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta ne kertovat siitä, että jos helsinkiläinen saisi valita, hän ei olisi Helsingissä.”
Älkää ymmärtäkö minua väärin. Rakastan kotikaupunkiani, mutta pitäähän täältä nyt välillä päästä pois, mieluiten isompiin ympyröihin.
Usein perustelemme matkailuamme eskapismin sijaan tarpeella laajentaa perspektiiviä. Tätä kirjoittaessani katson olohuoneen lipaston päällä olevaa valokuvaa, jossa olemme jo edesmenneen mummini, äitini ja veljeni kanssa New Yorkissa, Vapaudenpatsaan edustalla Liberty Islandilla. Taustalla näkyvät World Trade Centerin kaksoistornit, joita ei pari vuotta kuvan ottamisen jälkeen enää ollut. Minulla on matkalta monia hyviä, joskin hataria muistoja. Joskus ajattelin naiivisti, että etuoikeutettu mahdollisuus matkustaa jo lapsena teki minusta tiedostavan maailmankansalaisen.
Usein matkoilta kuitenkin saa sitä, mitä niiltä lähtee hakemaan. Henkinen kasvu tapahtuu jossain muualla kuin lähtöterminaalissa. On leuhkaa perustella omaa matkailua maailman avartamisella ja ylikansallisen ymmärryksen lisäämisellä ja samaan aikaan nyrpistellä toisten lentämiselle etelään rantalomakohteeseen, jossa ravintoloissa on suomenkieliset ruokalistat. Lentämisen päästöt ovat kaikille samat – ja luoja (tai Sitra!) tietää, että olen oman korteni kekoon kantanut.
Silti en voisi väittää, etteikö matkustaminen olisi antanut valtavan paljon. Pelkästään kotimaanmatkailuun tyytyminen loppuiäksi tuntuu pahalta ajatukselta. Siksi huomaan tekeväni jatkuvasti päätöksiä, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa, minkä tiedän olevan oikein. Suunnittelemme yhä ulkomaille muuttamista, vaikka se väistämättä lisäisi matkustamista. Katson ohjelmia Japanista ja haaveilen paluusta höyryävien ramen-kulhojen ääreen. Googlaan kuvia Kanadasta ja Italiasta ja Marokosta.
Juuri tähän tiivistyy henkilökohtaisiin valintoihin perustuvan ilmastopolitiikan ongelmat: meidän oletetaan tekevän velvollisuudentunnosta valintoja, joita emme haluaisi tehdä. Käymme jatkuvaa moraalista Jaakobinpainia. Omalla kohdallani hiilijalanjäljen pienentämiseen liittyvät ristiriidat liittyvät juuri lentämiseen, teillä ehkä johonkin muuhun. Kuten niin monen muunkin elämäntapamuutoksen kohdalla, kun maailmanmatkailun Pandoran lipas on kerran avattu, totutuista etuoikeuksista ja mukavuuksista on vaikea luopua. Ja vaikka minä luopuisin, miljoonat muut eivät. Huomaan jääväni jumiin niihin samoihin peliteoreettisiin keloihin, joita ekotekoja kritisoivat nettilehden kommenttipalsta-aktiivit nostavat esiin kerta toisensa jälkeen. Miksi minä, kun ei muutkaan. Miksi Suomi, kun Kiinakaan ei.
Olen kirjoittanut blogissa paljon junamatkailusta, mutta tehdään yksi asia nyt selväksi: ilman todella pitkiä lomia on mahdotonta matkustaa Eurooppaa kauemmas lentämättä. Minulla on palkallista lomaa kolmisen viikkoa vuodessa – ehdin hädin tuskin junalla Etelä-Eurooppaan. Jos ei halua saastuttaa, on pakko lakata matkustamasta, ainakin kauas. Kestävää kaukomatkailua ei ole olemassakaan, vielä ainakaan.
Täyskieltäytyminen lentämisestä, lihasta, autoilusta, mökkeilystä tai Netflix-maratoneista on ehkä turhan yksioikoista, mutta vähentää sentään voi.Lentämisen vaikutus omaan henkilökohtaiseen hiilijalanjälkeeni pakottaa ajattelemaan suhdettani matkailuun uudestaan. Siksi olen viime aikoina alkanut pohtia tapoja, joilla matkailu ja kestävämpi elämäntapa olisi mahdollista yhdistää. Kaukomatkailua kerran viidessä vuodessa? Eurooppaan lentämisen sijaan junalla? Italian sijaan vaikkapa Puolaan, Norjaan tai Gotlantiin?
Uusiin vaihtoehtoihin keskittyminen saa vaikealta tuntuvat kestävämmät valinnat tuntumaan vähän helpommalta.
Mikä sinun hiilijalanjälkeesi vaikuttaa eniten? Testaa Sitran sivuilla ja jaa kommenteissa!
*