Kaikkee on
Joskus vuosikausia sitten Irc-galleriassa (kuka vielä muistaa galtsun?) oli ryhmä nimeltä Kaikkee on. En enää muista tippaakaan, mihin ryhmän nimi viittasi, mutta se on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Siinä on nimittäin jotain todella helpottavaa, tyyneksi tekevää: ajatuksessa siitä, että kaikkee on, mitään en enää tarvitse lisää. Tässä muinaisessa nettiryhmän nimessä tiivistyykin se, millaisen suhteen haluan kehittää materiaan – ja itse asiassa elämään ylipäänsä.
Elämme maailmassa, jossa raha ja tavara tuovat statusta. Niinpä meidät on opetettu tietyllä tavalla tyytymättömiksi – tapanamme on ajatella, että olemme aina jotakin vailla. Jos vain saisin tuon uuden vaatteen/auton/asunnon/kännykän/laukun, sitten olisin tyytyväinen… Odotamme jatkuvasti jotain uutta, jotain muuta, seuraavaa dopamiinihittiä joka löytyy ostoskassin pohjalta.
Muta kuten me kaikki tiedämme, se ei kuitenkaan kestä. Uusi vaate muuttuu vanhaksi ja tutuksi, ja sen uuden puhelimen jälkeen pitää pian saada vielä hienompi, koska taas on ilmestynyt seuraava malli, joka on vanhaa parempi ja saa meidät helposti huijattua ajattelemaan, että se vanha on ihan paska (vaikka viime viikolla olimme siihen vielä oikein tyytyväisiä).
Sen lisäksi, että tämä johtaa kulutusskabaan, jossa ostetaan tuhottomat määrät tavaraa, jonka tuottaminen kuluttaa luonnonvaroja, synnyttää päästöjä ja todennäköisesti tapahtuu vähintäänkin kyseenalaisissa oloissa, materiaan keskittyminen myös ihan yksinkertaisesti tekee meistä onnettomampia. On siis aika opetella pois tällaisesta ajattelusta.
Olen itse sniidu kuluttaja ja jo vuosikausien ajan ostanut suunnilleen kaiken käytettynä. Kuvittelinkin pitkään, ettei materiahimo koskenut minua, mutta niin vain olen joutunut tunnustamaan, etten suinkaan ole sille immuuni. Kun näin Instagramissa täydellisen harmaan villapaidan, aloin heti ajatella miten kiva sellainen olisi omistaa… huolimatta siitä, että kaapissani on jo useita villapaitoja. Sitten bongasin kirpparilla kauniin astiaston ja mietin jo, miten elegantilta tuntuisi syödä niiltä illallisensa… vaikka minulla on keittiön kaapissa mummoni vanhat lautaset, joita käytän päivittäin ja joista pidän, koska 1. ne ovat mummon ja 2. kaikkine kolhuineen niitä ei tarvitse varoa liikaa, sillä pari naarmua lisää ei tunnu enää missään.
Niinpä olen alkanut treenata itseäni muistamaan yhä useammin, että minulla ihan oikeasti on jo kaikkea mitä tarvitsen. Haluan lakata keskittymästä siihen mitä minulta (muka) puuttuu ja mitä haluaisin enemmän, ja miettiä sen sijaan sitä miten hyvin kaikki jo on.
Muistelen sitä harmaata villapaitaa, mutta sitten vedän vanhan villapaitani päälle ja totean, että kaikkee on. Mietin sitä kirpparille jäänytttä astiastoa, mutta mummon lautaset ja lusikat pöytään kattaessani tajuan, että kaikkee on.
Mitä enemmän päästän irti ajatuksesta, että tarvitsisin ja haluaisin asioita, sitä vähemmän vahinkoa aiheutan ympäristölleni ja samalla sitä levollisemmaksi oloni muuttuu. Koska kaikkee on.