Miksi mulla on koko ajan kiire?

Uusi viikko, uusi kalenterin aukeama. Katson eri värisillä korostustusseilla täyteen tuhrittuja sivuja ja minua hengästyttää. Viikossa on ehkä yksi vapaailta. On töitä, harrastuksia, ylimääräisiä töitä, välillä ystävien tapaamista. Mukavia asioita kaikki, mutta yhdessä ne ovat yksinkertaisesti liikaa. Päivät humahtavat ohi, viikot, kuukaudetkin. Lopulta päädytään tilanteeseen, jossa ne kiitävät ohitseni samalla tavalla kuin maisemat junan ikkunasta katsottuina  – vähän sumuisina ja jääden taakse ennen kuin ne ehtii oikein kunnolla edes huomata. Mielessä hakkaa: Miksi mulla on koko ajan niin kiire?

maisema junan ikkunastamaisema junan ikkunasta

Kirjoitin vähän aikaa sitten kiirekulttuurista ja kuinka olen yrittänyt opetella siitä eroon muun muassa käsin tekemällä, pakottamalla itseni hidastamaan. Se on toimiva keino, mutta eihän se yksin riitä. Sillä kuten kirjoitin kiireestä silloin: olen sisäistänyt ajatuksen siitä, että hyvällä ja tärkeällä ihmisellä pitää olla kiire. Ja se pitää paikkansa, kipeämmin kuin ehkä aina tajuankaan.

Minulla on kiire, koska kiirekulttuuri on päässyt pesiytymään syvälle sisimpääni. Syypää siihen on tuottavuutta ja tuloksia palvova yhteiskuntamme, mutta tästä huolimatta tärkeä osa taistelusta kiirekulttuuria vastaan on käytävä omassa päässä. Sillä minun korvieni välissä asuu kokoomuspoliitikko.

Juuri niin, kokoomuspoliitikko.

Ehkä sinullakin on sellainen. Se on se sisäistetty ajatus, jonka mukaan kelpaamme vain silloin kun olemme aktiivisia ja kiireisiä ja lahjakkaita ja menestyneitä ja juoksemme maratoneja ja hymyilemme hampaat irvessä vaikka kuinka kipeää tekisi. Koska tuottavuus! Koska tärkeys! Eihän kukaan halua olla luuseri, sellaisille ei tässä maailmassa ole tilaa!

Sisäinen kokoomuspoliitikko yrittää saada meidät elämään elämäämme kokoomusagendan mukaan – ja liian usein me kuuntelemme. Tämä pätee erityisesti meihin pari-kolmekymppisiin, joiden kohdalla niin moni asia on tässä maailmassa epävarmaa. Niinpä yritämme ostaa varmuutta niillä harvoilla keinoilla, joita meille tarjotaan: esimerkiksi suorittamalla lakkaamatta. Silloinkin kun haluaisimme todellisuudessa elää ihan toisin.

Viime aikoina olen havahtunut entistä selvemmin tähän eroon nykytodellisuuteni ja haaveideni elämän, arvojeni mukaisen elämän välillä. Oikeasti kaipaan  rauhallisempaa tahtia ja sitä, etten ripustaisi identiteettiäni ja ihmisarvoani saavutusteni varaan. Haluaisin elää tavalla, johon mahtuu paljon puutarhakeinussa makaamista, päiviä jolloin lukisin kirjoja ja vain ajattelisin asioita. Miten jokin niin yksinkertainen voi nykyään olla niin vaikeasti tavoitettavaa?

Ja silti juuri sitä se on. Kun ympäristömme lähinnä rohkaisee meitä jatkuvasti kiristämään tahtia, tuntuu mahdottomalta heittää kädet pystyyn ja vain kieltäytyä kiireestä. Se sisäinen kokoomuslaisemme ei yksinkertaisesti anna myöten.

Mutta entä jos yrittäisimme? Ryhtyisimme lakkoon pikkuhiljaa, vähä vähältä? Minä merkitsin tänään kalenteriini, ensimmäistä kertaa ja kirkkaan pinkillä korostustussilla: VAPAA ILTA. Sillä tällä viikolla aion varastaa kokoomuslaiselta aikaa ja käyttää sen mahdollisimman tehottomasti.

Minulla ei todellakaan ole valmiita vastauksia kiireeseen, ei kaavaa jonka avulla voi rakentaa minäkuvan, joka ei perustu siihen miten meneviltä ja menestyviltä muiden silmissä näytämme. En vielä tiedä, mistä muualta sen tärkeyden tunnun voi löytää.

Mutta ajattelin kurkata ihan ensin puutarhakeinuun. Se tuntuu hyvältä paikalta aloittaa etsinnät.

*

FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *