Tärkeysjärjestyksiä koronan jälkeen
Syksy on ollut minulle aina niin sanotun puolivuosikatsauksen paikka. Vaikka elämä ei vieläkään ole aivan palannut normaaliin, kesän aikana pääsimme vähitellen kokeilemaan edes vähän normaalimpaa elämää. Ystäviä ja perhettä sai taas nähdä, ravintolaan pääsi syömään ja leffassakin oli mahdollista käydä. Kesän aikana vietin paljon aikaa mökillä, retkeilin Helsingin saaristossa ja vietin viikonlopun staycationilla perheen kanssa – tein vähän, mutta kaipasin vähemmän. Vähittäinen paluu normaaliin on tarjonnut hyvän mahdollisuuden pohtia mitkä asiat ovat itselle oikeasti tärkeitä ja mistä voisin luopua.
Paluuta maailmaan sellaisena kuin sen tunsimme ennen koronaa tuskin on – ja monelle muutos on kova paikka. Varsinkin häiden jälkeen minulle kirkastui se, miten järjettömän onnekas olen, että voin pohtia huoletta sitä, miltä haluaisin elämäni koronan jälkeen näyttävän.
Häissä kirkastunut, tärkein ja ehkä itsestään selvin havainto itselleni oli, että läheisten ihmisten seura on minulle todella tärkeää. Rakastan järjestää juhlia, kutsua kavereita illalliselle, mennä äidille syömään, käydä saunomassa, laulaa karaokea lähipubissa. Olen pitänyt itseäni aina introverttina kotihiirenä, mutta oikeastaan kaipaan ympärilleni pientä säpinää.
Toiseksi huomasin kaipaavani kaupungin hälinää, oli se sitten museoita, elokuvateattereita, ravintoloita tai lempikirppareita – paikkoja, joissa on muita ihmisiä, ja mieltä ja ruumista ravitsevia elämyksiä. Pelkkä kotona ja mökillä oleminen tylsistytti, vaikka kuinka luin kirjoja, kuuntelin musiikkia tai katsoin elokuvia.
Mitä sen sijaan en ole kaivannut?
Ennen koronaa matkustin työn takia jatkuvasti. Nyt en ole helmikuun jälkeen istunut lentokoneeseen – ja se tuntuu todella hyvältä. Muistelemme mieheni kanssa usein lämmöllä menneitä reissuja, mutta minulla ei ole mikään kiire Helsinki-Vantaalle tai ulkomaille muutenkaan. Arjesta irtautuu ihan yhtä hyvin lähtemällä kavereiden kanssa saunaan, syömällä hyvin ravintolassa tai matkustamalla jonnekin kotimaassa. Tuskin haluan luopua matkustamisesta kokonaan, mutta vähempikin riittää.
En ole erityisemmin myöskään kaivannut kaupoissa pyörimistä tai jatkuvaa kiireen tunnetta. Keväinen rajoitettu oleminen sai pohtimaan, näkyvätkö arvoni siinä, miten kulutan – suosinko palveluiden sijaan tavaraa, vaikka onnelliseksi tekevä (ja ympäristöä vähemmän kuormittava) kuluttaminen onkin palveluihin ja elämyksiin satsaamista? Lomalla kävin omaksi ilokseni pari kertaa kirpputoreilla ja viimeksi tein loistolöytöjä Punavuoren Relovesta eilen, mutta huomaan kaipaavani vähemmän tavaraa. Lähden aiempaa innokkaammin viikonloppuna mökille kirpputorien kiertämisen sijaan.
Vaikka oma elämäni on muuttunut vähemmän kuin ajattelin, huomaan käyväni vähän pienemmillä kierroksilla. Tunnen voivani allekirjoittaa blogimme nimen painokkaammin kuin ennen: vähän vähemmän on ihan tarpeeksi. Huomaan, että arkielämässä en tähän asti ole priorisoinut asioita, jotka ovat itselleni oikeasti tärkeitä – siis huolehtinut siitä, että minulla on tarpeeksi aikaa läheisille ja kulttuurielämyksille. Usein arjessa päälle puskeva (kuviteltu tai todellinen) kiire saa ajattelemaan, ettei jaksa tai ehdi. Nyt syksyn pimeyden kolkutellessa oven takana aion siis muistaa, ettei marraskuun räntäsateessa kannata hautautua työpäivän jälkeen Netflixin ääreen, vaan hakeutua sinne, missä on ihmisiä ja elämää.
Minkälaisia havaintoja te olette tehneet uudesta arjesta?
*