Somekulissit. Kuvia aamiaispöydästä, hauskoja päivityksiä, kihlajaiskuvia, kuvia kukista, lovemylife-hashtageja, treenipostauksia. Kaikkea mahdollista, mikä saattaa nostattaa omaa some-statusta pilviin. Mutta sitten on myös niitä Facebookin Naistenhuoneen päivityksiä ja kommentointeja, joista hädin tuskin tunnistaa kommentoijaa omaksi ystäväkseen.

Selailin yksi päivä kommentteja Facebookin Naistenhuoneella ja mietin, että mitä helvettiä; Se ihminen, jonka tiedän ja tunnen useiden vuosien takaa kirjoittaa Facebookissa omalla nimellään Naistenhuoneelle asioita yksityiselämästään, jotka eivät oikeastaan ole millään muotoa todenperäisiä, kun tämän henkilön elämää on tarkastellut lähipiiristä.

Todenperäisyydestä pääsenkin siihen, että aina välillä järkytyn siitä, miten itsestä voidaan tehdä somen välityksellä oman elämänsä lääkäreitä, juristeja ja oikeastaan joka alan asiantuntijoita. Vielä enemmän olen järkyttynyt siitä, miten somessa saadaan aikaan usein väärän tiedon leviämistä ja ihmiset uskovat enemmän tunteikkaita postauksia siitä, kuinka joku on parantunut esimerkiski MS-taudista (https://www.aamulehti.fi/uutiset/olli-posti-loi-maineen-ravintoguruna-joka-paransi-itsensa-ms-taudista-sitten-elama-romahti-ja-oireet-palasivat-200459162) tai syövästä syömällä puhdasta ruokaa. Valitettavasti nämä tunteikkaat kokemukset ja uskomukset usein jäävät henkiin, vaikka puhdasta ruokaa syönyt syöpäpotilas olisikin kaikessa hiljaisuudessa kuollut kieltäydyttyään syöpähoidoista.

On pakko myöntää, että olen itsekin sortunut kuvailemaan someen jotain sellaista, mikä ei ollut ihan todenperäistä. Instagramin mystoryyn kuvia siitä hauskalta näyttävästä baari-illasta, joka oli oikeastaan täysi fiasko jo alkujaankin. Tai kuva jostakin vihersmoothiesta joka maistui paskalta ja jonka jälkeen kävin hakemassa puoli kiloa irtokarkkeja.

Nykyään olen hirvittävän tarkka siitä, ketä seuraan, miksi seuraan ja kuka minua seuraa sosiaalisessa mediassa. Tai kuka on Facebook-kaverini. Olen myös tarkka siitä, mitä julkaisen ja miksi. Jos oloni on tyhjä ja haluan saada vain huomiota postauksillani, en postaa mitään. Tyhjä olo on täytettävä ehdottomasti jollakin muulla.

Lisäksi minua on kiinnostanut se, miten oma somekäyttäytymiseni on muuttunut viimeisen vuoden saatossa. Aikaisemmin somefeedini täyttyi kunnianhimoisista megasuorittajista, jotka postailivat hyvästä elämästään päivä toisensa jälkeen someen. Nykyään ne tyypit ovat kadonneet kokonaan feedistäni joko Unfollow-napin tai heidän burniksensa kautta. En seuraa sellaisia ihmisiä somessa, jotka aiheuttavat itselleni riittämättömyydentunnetta tai epäinhimillisyyttä. Kaipaan someen lisää arkirealismia ja myös niitä huonoja päiviä. Se tasoittaisi ainakin minun todellisuuskuvaa muiden elämästä.

Pahimpina aikoina en ole postannut mitään someen tai selannut somea ollenkaan. Itseni vuoksi.

”Sulla taitaa olla kehittynyt ihan fysiologisesti havaittava riippuvuus stressiin”, totesi terapeuttini.

En ole koskaan ajatellut, että siihenkin voi addiktoitua oikeasti.

Olen suorittaja ja pingottaja. Kun miettii, niin aluksi stressi tuntui hyvältä. Sai paljon aikaan ja elämä hymyili. Ylsin saavutuksiin pienen stressin voimin. (Tämä kuulostaa aivan päihderiippuvuudelta ja sitähän se osaltaan onkin; aivokemiallistahan tuo stressikin on)
Yleensä pienen stressin jälkeen ihminen rentoutuu ja palautuu stressaavasta aikakaudesta. Minulle ei tapahtunut niin. Minä jäin koukkuun stressiin. Tai siis stressihormoneihin. Nautin siitä, että asioita tapahtui. Hassua kuitenkin; en koskaan ollut tyytyväinen aikaansaannosteni jälkeen, vaan haalin lisää asioita joista stressata. 

Toimin tavallaan kokoajan sillä stressilevelillä, jonka pitäisi olla hetkellistä. Siis sillä levelillä, joka auttaa selviytymään hengissä, se ”pakene tai taistele”-stressitaso. Elämäni tuntui jokseenkin kivalta silloin, kun stressihormonia on kokoajan kehossa ja olen ikään kuin pienessä hälytystilassa kokoajan. Ylikierroksilla. Pakko saada stressiä jostain lisää.

Ei ihme, ettei enää jaksa, kun elimistöni on äärimmilleen venytetty.

Olen siis addikti. Elämäni on saatanan tyhjää ilman jatkuvaa stressiä. Siksi minä haalin tehtäviä asioita ympärille. Jos ei ole muuta stressattavaa, niin alan stressaamaan ulkonäköäni, vaatekaappiani, ihmissuhteitani ja sitä että en ole syönyt kasviksia tarpeeksi. Sairasta.

Mitenkäs sitten tuo fyysinen puoli?

Vaikka olen tehnyt paljon hengitysharjoituksia, huomaan edelleen että hengitykseni on toisinaan helvetin pinnallista. Huomasin sen itseasiassa siinä kohtaa kun tein hengitysharjoituksia, joissa piti hengittää sisään ja laskea samalla kolmeen mielessään, jonka jälkeen uloshengityksellä laskea kuuteen. EIII ONNISTUNUT! Ei sitten millään. Tämän johtopäätöksen perusteella kehoni on siis täynnä ilmaa. (vitsi)

Kalevalainen jäsenkorjaaja totesi kehoni olevan kauttaaltaan kireä kuin epävireisen viulun kieli. Sellainen, joka saattaisi nipsahtaa katki melko helpostikin. Ja miten surkuhupaisaa, hän totesi ettei tilanne vastaanotolle kävellessäni näkynyt mitenkään, vaikka yleensä näin jämähtäneissä tilanteissa yleensä tilanteen näkee jo päältä päin.

Ja sitten mun naama: Se on täynnä kipeitä kystisiä finnejä. Eli siis meikäläisellä on akne. Olen isotretinoiini-kuurilla, mutta naama paranee poikkeuksellisen hitaasti. Luulenpa, että yksi merkittävä syy tähän tuskallisen hitaasti paranevaan akneen on juurikin stressi.

Lisää aiheesta voi lukea:
https://www.moodmetric.com/fi/pakene-tai-taistele-reaktio/  (Viisiosainen postaussarja stressistä)

https://www.terve.fi/artikkelit/75274-oletko-riippuvainen-stressista-tasta-voi-olla-sinulle-apua