Ladataan...
Varpain jaloin

 

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Mutta kuka sille katsojalle määrittää sen mikä on kaunista?

Ensimmäisiä muistojani kauneudesta on Ateneumissa ja Punkaharjun Retretissä nähdyt taulut. Ihailin muotokuvien kauniita naisia koreissa puvuissaan ja toivoin, että joskus voisin olla yhtä kaunis kuin he. Ihailin myös isoäitiäni ja äitiäni, joiden kauneus oli keskenään hyvin erilaista. Isoäitini oli vanhan polven edustusrouva ja äitini puolestaan on luonnonlapsi, joka viihtyy pääsääntöisesti täysin meikittä - paitsi ollessaan töissä piinkovana bisnesnaisena.

Joskus lupasin itselleni, että sitten kun äiti ei enää pääsisi määräilemään tekemisistäni, olisi kynteni aina lakatut ja hiukseni saisivat hulmuta auki. Todellisuus oli lopulta jotain muuta. Luonnonkiharat hiukseni eivät kuuntele ohjeita ja kasvoilleni valuvat hiukset häiritsevät minua. Niin ja lakkaan vain varpaankynnet, koska käsissä lakat ei koskaan pysy siisteinä pitkään. En jaksa nähdä sitä vaivaa, mikä kynsilakkojen siistimiseen menisi enkä näe syytä laittaa rahaa laitettuihin geelikynsiinkään (kokeilin sellaisiakin kyllä kerran). Suosin hyvin luonnollista meikkiä ja usein viikonloppuisin jätän meikin kokonaan laittamatta ellei luvassa ole jotain erityistä menoa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän arvostan luonnollista kauneutta. Tai ainakin niin minä luulin!

Marraskuun alussa törmäsin Instagrammissa ystäväni päivityksiin meikittömästä marraskuusta. Hetken mielijohteesta päätin osallistua, olihan jo marraskuun kolmas päivä ja olin ilmansen kummempaa miettimistä ollut koko marraskuun meikittä. Seuraavana maanantaina olimme mieheni kanssa Helsingin keskustassa asioilla. Lounasravintolassa sain vähän kehnoa palvelua ja minuun iski epävarmuus. Katsoin ympärilleni ja tunsin itseni nukkavieruksi ja jotenkin vanhan näköiseksi. Salaatin äärellä purin tuntojani miehelleni. Hän nosti katseensa ja tarkkaili hetken tilaa ja totesi sitten - et sä ole mitenkään nukkavieru, mutta sä olet tän koko ravintolan ainoa nainen, jolla ei ole meikkiä. Oloni oli jokatapauksessa kamala.

Pelkällä meikittömyydellä rikoin normia. Meikkaamaton nainen on huolittelematon, vaikka olisi pukeutumiseltaan ja käytökseltään ihan samanlainen kuin muutenkin. Huomasin karulla tavalla, etten ole oikeasti yhtään tämän asian yläpuolella. Seuraavana päivänä, kun minulla oli taas asiaa keskustaan oli meikit naamassani kuten muutenkin ja kuten muillakin. Ja ei liene yllätys, että itsetuntoni ei enää ollut samalla tavalla pohjamudissa kuin edellisenä päivänä meikkaamattomana. Periaatteesta inhoan sitä, että naisen pitäisi kulkea meikattuna ollakseen "siisti" ja "huoliteltu", mutta minusta ei sitten kuitenkaan ole tuon asian murtajaksi. Vihaan jokaista mainosta, jossa vihjataan tai sanotaan suoraan naisten kasvoissa olevan virheitä tai epätäydellisyyksiä. Miksi naisen kasvot ja naisen iho on sellaisenaan epäsiisti tai virheellinen, kun suurin osa miehistä saa kulkea tuolla ihan avoimesti ilman meikkiä ja he eivät silti ole epäsiistejä?

 

Kuvan minusta on ottanut Juho Vee.

Ladataan...
Varpain jaloin

 

Odotin kiihkeästi Amos Rexin valmistumista Lasipalatsiin ja vanhan linja-autoaseman alle. Tuntui ihanalta, että me saatiin uusi museo ihan kaupungin keskustaan. Ja ihanaa on sekin, että Lasipalatsi, johon liittyy niin paljon hyviä muistoja jo ihan lapsuudesta asti, saa arvoistansa toimintaa. Rakastan niitä Lasipalatsin katolla olevia vanhoja valomainoksia. Minusta on myös tosi virkistävää, että ympärillä olevien massiivistenrakennusten keskellä on myös tällainen matalampi yksilö. Ja en voi väittää etteikö Lasipalatsin funkkis-tyyli hivelisi silmääni enemmän kuin vaikka Forumin möhkäleinen usein mainoslakanoin peitetty lasikulma.

Odotukseni olivat Team Labin näyttelyn suhteen korkealla. Näyttelyä oli hehkutettu vähän joka puolella, mutta lukuisissa Instagramissa näkemissäni kuvissa homma vaikutti vähän yli arvostetulta ja suhruiselta, mikä sai minut huolestumaan iitä pettyisinkö kuitenkin korkeinen odotuksineni. Päätin kuitenkin olla avoimin mielin ja sain kaverikseni sen parhaan mahdollisen, eli oman rakkaan aviomieheni. Menimme näytelyyn keskellä viikkoa ja pian ovien aukeamisen jälkeen välttääksemme pitkät jonot ja tungoksen. Meillä kävikin hyvä tuuri eikä meidän tarvinnut jonottaa kovin pitkään. Väkeä näyttelyssä silti riitti, kun paikalla oli muutamia koululaisryhmiäkin. Minusta on ollut ihastuttavaa seurata Amos Rexin ovelta luikertelevaa jonoa, joka piti pintansa viikkotolkulla. On mahtavaa, että ihmisiä kiinnostaa taidenäyttely noin paljon!

Team Labin näyttely käsitti neljä teosta. Ensimmäinen aaltoileva teos jäi minun osaltani riehuvan koululaisryhmän jalkoihin. En osannut löytää rauhaa aalloista metelöivän ja juoksentelevan ryhmän ollesa paikalla, joten jatkoin matkaa. Myöhemmin mieheni kertoi metelöivän ryhmän häipyneen pian jälkeeni, jolloin teos oli päässyt oikeuksiinsa ja ollut hyvinkin meditatiivinen. Minä ihastuin palavasti interaktiiviseen ekosysteemiteokseen. Ei liene yllätys, että ihminen, jonka lapsuuden toiveammatti oli keijukainen, ihastuu täysin askeleista ja käden kosketuksista kasvaviin kukkiin. Läiskäisin muutaman perhosenkin väriroiskeiksi, mutta jotenkin kukkien kasvattaminen tuntui minusta läiskintää paremmalta puuhalta. Kävin myös värittämässä oman liskoni ekosysteemiin. Innostuin hieman ja tein liskostani liukuvärjätyn, koska käytössä olevat liidut sallivat värien sekoittamisen. Olisin saanut oman väritystyöni mukaanikin, mutta en tajunnut sitä ottaa, kun odotin niin innoissani oman liskoni ilmestymistä seinälle. Olisin voinut viettää aikaa loputtomiin ekosysteemin parissa, mutta jatkoimme katsomaan seuraaviakin teoksia.

Pyörre aiheutti minussa pahaa oloa. Musta kaiken imevä tyhjyys alkoi ahdistaa. Mieheni koki teoksen rauhoittavana, mutt aminusta se painoi päälle kuin masennus tai kaiken syövä musta aukko. Poistuimmekin tilasta pian neljännen teoksen pariin. Neljäs teos erosi muista jallisen rajallisuutensa osalta. Muita pienempään tilaan otettiin kerrallaan vain rajattu määrä yleisöä seuraamaan teosta, johon liittyi liikkuvan kuvan lisäksi myös voimakas äänimaailma. Kokemus oli kokonaisvaltainen ja vaikuttava.

Pidin näyttelystä kokonaisuutena hyvin paljon ja Amos Rexin tilat olivat mukavat ja helpot käyttää. Huomasin joillakin museovierailla olevan ongelmia säilytyskaappien koodilukituksen kanssa, mutta itse en kokenut sitä ongelmalliseksi - systeemi on sama kuin esimerkiksi Sinebrychoffin taidemuseon kellarikerroksen kaapeissa. Kenelle suosittelisin Team Labin näyttelyä? Ihan kaikille, joskin omat rajoitukset esim, ääni tai valo herkkyys kannattaa ottaa huomioon etenkin neljännen teoksen kohdalla. Äitini lupasi jo viedä minun lapseni näyttelyyn, mutta jollei hän sitä tekisi tekisin sen itse. Suosittelen silti myös vanhemmille ilman lapsia tehtyä reissua, jolloin voi ihan omassa rauhassa keskittyä vaikkapa siihen värittämiseen. Team Labin näyttely on nähtävissä Amos Rexissä 6.1.2019 asti.

Omalla vierailullani kännykkäkamera pysyi visusti laukussa. Monet asiat ovat omasta mielestäni parhaita häiriöttömän läsnäolon kautta koettuina. Ja eipä minun kännykkäkamerallani tai heikoilla kuvaajan taidoillani olisi näyttelystä edustavia kuvia saanutkaan.

 

Kuva on lainattu Amos Rexin nettisivuilta täältä.

Pages