12 vuotta äitinä

Varpain jaloin

Tänä vuonna äitienpäivänä olen ollut äiti yli 12 vuotta. Voin sanoa, etten olisi sama ihminen ilman lapsiani. En väitä hetkeäkään sitä, että lapsen saaminen toisi elämään jotain erityistä tietoa tai täydellisyyttä, jota ei lapseton voi ymmärtää tai, että elämä olisi täyttä vain lapsen kanssa. Sellainen on mielestäni turhaa äitiyden propagandaa ja omien valintojen glorifiointia. Olin vain 21-vuotias, kun esikoiseni syntyi. Minä yksinkertaisesti kasvoin aikuiseksi lapsen kanssa. Olisin kyllä kasvanut aikuiseksi ilman äitiyttäkin, mutta se olisi varmasti ollut monelta osin hyvin erilaista.

Äitiys on pyöristänyt minun kulmiani. Olen luonteeltani kuohahteleva ja äkkipikainenkin, mutta äitinä olen oppint vähän hillitsemään tuota taipumustani. Katselen suurella kunnioituksella sisareni ja muutamien ystävieni rauhallisutta tilanteissa, joissa itse jo kiehuisin vakavasti yli. Olen myös oppinut valtavasti asioita, joista en muten tietäisi todennäköisesti juuri mitään, kuten kestovaipoista, turvaistuimista, kantoliinoista ja -repuista, mutta myös Pokémoneista, Ryhmä Hausta ja Lego Star Warsista, ihan muutamia mainitakseni. Olen oppinut vuosien varrella, että kaksi lasta ei mene siinä kuin yksikin ja yhden lapsen vanhempana ei välttämättä ole yhtään sen valmistautuneempi äitiyteen kuin ensimmäistä lasta saadessa. Kaikki lapsiin liittyvä ei todellakaan aina ole ihanaa, mutta ei niistä silti haluaisi luopua niinä vaikeinakaan hetkinä. Äitiys on kokopäivätyö vuorokauden ympäri, mutta ei sitten kuitenkaan edes työtä vaan ihan tavallista elämää. Äitiys ei aja kaiken yli, vaan sulautuu osaksi kokonaisuutta. Intohimoni työhön tai harrastuksiin ei tee minusta vähemmän äitiä, mutta pidemmän päälle vähemmän kireän äidin.

Kuukauden päästä esikoinen täyttää 13. Minun pieni vauvani on kasvanut pohdiskelevaksi lukutoukaksi, jolla on ihanan outo huumorintaju. Toisinaan viikonloppuiltaisin kömmimme vieretysten sohvalle katsomaan elokuvia ja dippailemaan vihanneksia heti kun kuopus saadaan nukkumaan. Kuopus on kukkeassa 3-vuotiaan uhmaiässä, mutta samalla hurmaavan suloinen ja itsevarma pikku ihminen. Tai kuten hän itse itseään kutsuu: "hieno mies". Oma tahto on kaunis asia, mutta se miten talo ja toisinaan koko kaupunki raikaa noista oman tahdon ilmauksista ei aina ole. Onneksi noiden uhmakohtausten ja teini-iän purkausten ohella on myös niitä hetkiä, kun äitiään vastaan tulee taas ne suloiset otukset, jotka rakastaa kaikella voimallaan.

Vanhemmuudessa ei ole kyse äidistä tai isästä, vaan keskiössä on lopulta aina lapsi tai lapset. Me vanhemmat räpistelemme uuden edessä ja yritämme parhaan ymmärryksemme mukaan tehdä rakentavimmat mahdolliset valinnat lastemme hyväksi. Joskus se tarkoittaa kieltoja ja rajoja, joskus sitä, että vetää tunnekuohussa olevan lapsen, oli hän sitten teini tai uhmaikäinen, halaukseen ja kertoo hänen olevan rakas ja ihana juuri sellaisena kuin hän on kaikkine tunteineen ja kuohuineen. Joskus parasta on taas lyödä leikiksi ja nauraa lasten kanssa niin kauan, että vatsa tulee kipeäksi.

 

 

Kuva: Pexels.

Kommentit

Saranda
Tyhjä ajatus

Tää oli niin kaunis teksti. <3 Lapsesi on onnekkaita kun heillä on sinut! Olet varmasti aivan mahtava äiti. :)

iidis
Varpain jaloin

<3

Kommentoi