35 vuotta
Täytin viime viikolla 35 vuotta.
35 on ollut minun kauhuikäni, se ”joskus sitten kun” -ikä. Eli se ikä johon olen heittänyt kuin romukoppaan kaiken sen mitä pitää olla ja mitä pitää saavuttaa, että ”olisi jotakin”. 35 on ollut mun aikuisik, johon on niin valtavan kauan aikaa että mitä vaan voi tapahtua. On kai sanomattakin selvää, että nuo epämääräiset suoritukset ja saavutukset on jääneet täyttymättä. Silti juuri niiden epämääräisten odotusten ja itselleni asettamien vaatimusten vuoksi olen kärsinyt järkyttävästä ikäkriisistä jo yli vuoden ajan, kun tajusin, että se 35 vuotta tulee täyteen minullakin.
Viimeisellä viikolla ennen syntymäpäivää ahdistus kasvoi järkälemäisiin mittoihin. Välillä se on tuntunut painona rintakehän päällä kuin alkava ahdistuskohtaus ja välillä olen suhtautunut siihen mustalla huumorilla. Pieninä hetkinä olen jopa pystynyt suhtautumaan ikääntymiseeni rationaalisesti, mutta ne ovat jääneet lopulta möhkälemäisen ahdistuksen ja kriiseilyn varjoon. Sytymäpäiväni aattona ahdistus lopulta purkautui kokonaisvaltaisesti koko kehoa ravisuttavaan epätoivoitkuun ja raastavaan kaikenkattavaan riittämättömyyden tunteeseen. Siinä hetkessä ei auttanut lohdutukset tai järkipuhe. Nukahdin omaan itkuuni mieheni silittäessä päätäni ja selkääni.
Syntymäpäivän aamuna elämä kuitenkin jatkui. Perheeni herätti minut laulamalla ja pääsin katettuun pöytään herkkuaamiaiselle. Kuopuksen järjestämän aarrejahdin palkintona oli hänen itse piirtämänsä kortti ja loputtomasti suukkoja. Miehen kortissa luki päällä, etä 35 on oikeastaan uusi 25, mikä nauratti meitä molempia. Maailma ei romahtanutkaan eikä naamassani näkynyt yhtään enempää ryppyjä kuin viikkoa aiemminkaan. En kaivautunut maakuoppaan ja ripotellut tuhkaa päälleni, vaikka dramaattisesti olinkin niin uhkaillut tekeväni, sen sijaan lähdin jo aikoja sitten itselle varaamaani kasvohoitoon.
Ikäkriisini myötä tajusin, ettei epämääräisille asioille voi laittaa deadlineja, vaikka ne sinä hetkessä tuntuisivat kuinka kaukaisilta. Eräs viisas nainen sanoi minulle syntymäpäivänäni, että loputon asioiden tavoittelu ja aikarajojen asettaminen on täysin turhaa, etenkin jos tavoitteiden perässä juokseminen estää näkemästä kauneuden tässä hetkessä nauttimasta elämästä. Epätoivon ja riittämämttömyden sijaan aloin pohtia omaa elämääni sen kautta mikä on hyvin. Aloin nähdä kaiken sen todella tavoittelemisen arvoisen hyvän ja kauniin, mistä saan oll apäivittäin kiitollinen. Näistä asioista en osannut 15 tai 25-vuotiaana edes unelmoida.
Tästä jatkan elämääni eikä minun enää koskaan tarvitse täyttää 35, ei kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Kokemuksesta viisastuneena osaan jättää epämääräiset vaatimukset omaan arvoonsa ja heittää ne todellakin sinne romukoppaan enkä kiinnitä niitä johonkin tulevaisuuteen. Tätä kirjoittaessani olen jo onnellinen siitä, että olen 35-vuotias enkä päivääkään tätä nuorempi. Tärkeintä on elää nyt ja nauttia tästä matkasta.