Elämää uhmaikäisen kanssa: Suuri puurosota

Meidän kuopus täytti 3 vuotta. Kuten arvata saattaa kaiken ihanan kyljessä tuli ei aina niin ihana uhmaikä. Kuopus on luonteeltaan räväkkä ja eleissään suuri. Kun hän nauraa tuntuu aurinkokin paistavan kirkkaammin ja kun hän ei halua tehdä jotain helisee ikkunaruudut koko keskustan alueella.

Heinäkuusta lähtien meillä on taisteltu puuron syömisestä. Useampana päivänä niin aamu- kuin iltapuurotkin on päätyneet koskemattomina tai läheskoskemattomina biojäteastiaan tai pahimmillaan pitkin pöytiä tai keittiön seinää. Tilanteesta poistuu kiukkuaan huutava poika ja jälleen kerran hiljaa kymmeneen laskeva korostetun rauhallisesti hengittävä äiti tai isä. Aiemmin lapsi on syönyt puuronsa oikein tyytyväisenä joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta tappeluitta.

Pakottaminen ei toimi eikä sille tielle pidä lähteä, se on selvä. Uhkailu on vaan noloa. Maanittelu on turhaa ja tehotonta, eikä sekään tunnu oikealta ratkaisulta. Ja se, että lapsi sanelisi mitä perheessä syödään, ei sovi yksiin minun käsitykseni kanssa siitä mikä on sen paremmin lapselle kuin perheellekään hyväksi. Vanhemmat päättää mitä syödään ja lapsi voi päättää pienempiä juttuja kuten haluaako hän mantelimaitoa puuron viereen lautaselle vai ei.

Tänään päätin koettaa koristella perinteisen omenapuuron lapsen suosikkihedelmillä. Lopputulos ei omaan silmääni ollut niin houkutteleva kuin toivoin. Kanelinen omena-kaurapuuro, omenalohkot, mulperit ja taateli eivät oikein hehku sateenkaaren väreissä..

mutta poika ihastui ”aurinkoon”, ja pisteli koristeet iloisena poskeensa ja siinä ohessa minun suosiollisella avustuksellani upposi puurokin! Voitto se on pienikin erävoitto. Jospa suuri puurosota olisi tällä kertaa ohi.