Tietoinen hidastaminen
Tänään kävelin itsekseni merenrantaa ja kuuntelin Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -äänikirjaa. Ilma oli päivän valoisimpanakin hetkenä harmaa ja tuntui kuin vähintäänkin puolet Etelä-Helsingin asukkaista oli valinnut saman reitin ja ajankohdan sunnuntaikävelyilleen. Pohdin mielessäni, että voisin joko antaa tämän häiritä itseäni tai sitten antaa asian olla. Päätin antaa asian olla. Laitoin kuulokkeista vastamelutoiminnon päälle ja sukelsin maisemaan. Pian maisema ei ollutkaan enää harmaa. Ehkä värit ei näin talvipäivän seisauksen lähestyessä ole enää yhtä kirkkaita ja elinvoimaisia kuin kesällä ja syksyllä, mutta maisema on silti yhä täynnä erilaisia maanläheisiä sävyjä. Rauhoittuminen tekee hyvää ja avaa silmät myös hienovaraisemmille sävyille.
Aloitin maanantaina uudessa työssä. Miten erityistä ja onnekasta onkaan saada työ tällaisena aikana, kun koko taide- ja kulttuuriala on koronan vuoksi peruutettujen esitysten vuoksi kriisissä. Olen valtavan kiitollinen. Nyt joulukuun ajan työskentelen vain kahtena päivänä viikossa, että saan tehtyä valmiiksi kesken olevat kurssit avoimessa yliopistossa. Huomaan jonglööraavani taas arjessa usealla pallolla. Yhtäällä on aloittaminen uudessa työssä, toisaalla opiskelu, kolmantena on omien ja lasten harrastusten uudelleenjärjestelyt koronan rajoittaessa harrastusmahdollisuuksia ja siirtäessä asioita yhä enemmän etäyhteyteen, neljänneksi on se tavallinen päivittäinen arjen pyörittäminen nelihenkisessä perheessä, jossa vähintäänkin toisella lapsista on aina käynnissä joku arkea haastava vaihe kasvamisessa. Tammikuussa siirryn normaaliin viisipäiväiseen työviikkoon. Silloin on taas yksi pallo vähemmän ilmassa, kun opinnot on hoidettu pois alta ja toivottavasti etäharrastusjärjestelytkin on jo selkiytyneet.
Ylimääräisten häiriötekijöiden eliminoiminen
Pari päivää sitten poistin sosiaalisen median aplikaatiot puhelimestani sillä ajatuksella, että ne eivät palaa puhelimeeni ennen vuoden vaihdetta. En saa somesta ahdistusta, mutta en halua käyttää aikaani somessa roikkumiseen, mistä olen liian usein saanut itseni kiinni. Kun tekemistä on paljon ja eri päivinä täytyy pystyä vaihtamaan keskittyminen täysin erilaisiin aihepiireihin ja tehtäviin, en halua lisätä enää yhtään satunnaista palloa jonglööraukseeni. Etenkin opiskelupäivinä minun on aivan liian helppo tarttua puhelimeen ja uppoutua somen loputtomaan kuva- ja viestivirtaan pakoillessani tehtäviin tarttumista. En myöskään pidä sitä miten minulle on kuin varkain kehittynyt tapa selata Instagramia heti aamulla jo ennen kuin nousen päivään peiton lämpimästä.
Totta puhuen minua häiritsee yhä enemmän ja enemmän se, että somea käyttäessäni olen tahtomattanikin rikkaitten suuryritysten kauppatavaraa. Minun käyttäytymiseni ja ruudun äärellä viettämäni aika on heille materiaalia, jota myydä mainostajille. Ymmärrän, että tavalla tai toisella maksamme jokaisesta palvelusta, myös niistä jotka ovat näennäisesti ilmaisia. En halua elää elämääni nenä kiinni puhelimen ruudussa muiden elämän representaatioita seuraten. Siksi poistin aplikaatiot puhelimestani ja vähennän tietoisesti palveluiden käyttämistä myös tietokoneen välityksellä. Tiedän, että löydän halutessani sen sisällön, jota haluan seurata ja pajon muutakin, myös ilman sosiaalista mediaa. En toistaiseksi ole poistanut tilejäni, mutta en näe sitä myöskään mahdottomana vaihtoehtona. Keksin hyviä syitä lähteä somesta, mutta keksin helposti myös syitä pysyä siellä. Aika näyttää kummat syyt ovat lopulta painavampia.
Aikaa tälle hetkelle
Tämä kummallinen vuosi on näyttänyt meille kaikille miten arvaamatonta elämä voi olla. En vuosi sitten olisi voinut mitenkään arvata millaiseksi vuosi 2020 muodostuu. Lopulta meillä on vain tämä hetki. Mennyt on jo mennyttä ja tulevaisuudesta emme voi koskaan tietää. Loppujen lopuksi se on äärimmäisen lohdullinen ajatus, sillä tämä hetki on se, missä meillä on valta määrittää itsemme. Kun olen kiireinen, aika tuntuu lentävän ohitseni. Vain silmänräpäyksessä viikot kiitävät ohitseni ja kuukaudet vaihtuvat toisiksi. Keskittymällä tähän hetkeen aika hidastuu ja ehdin aistia elämän ympärilläni. Haluan elää elämäni niin, että siitä jää muistoja. Tulevaisuudessa ei odota jotakin suurta palkintoa, jonka tavoittaa kun on taas suorittanut tämän, tuon ja seuraavan tehtävän. Elämä on tässä. Nyt.
Olen jo kertaalleen palanut loppuun enkä halua tehdä sitä enää toiste. Itseasiassa, jos mietin tarkemmin paloin kai loppuun jo lukiolaisena, silloin kun itkin vanhempieni olohuoneessa väsymystäni ja kiukuttelin kuin taapero, koska Folke Westin naama ärsytti enemmän kuin pystyin sietämään. Ehkä paloin loppuun uudestaan vielä monta kertaa ennen kuin työterveydessä sille osattiin kolme vuotta sitten antaa nimi. Joka tapauksessa olen viimein oppinut, että en voi hyvin jos täytän jokaisen hetken elämästäni velvollisuuksilla. Olen myös huomannut, että suorittamisen lisäksi myös itseni harhauttaminen toissijaisiin asioihin saa minut voimaan huonosti. Minä tarvitsen hidasta elämää. Minä tarvitsen tyhjiä hetkiä, tylsistymistä, luovaa joutilaisuutta, itseni, perheeni ja ystävieni aitoa läsnäoloa ja kohtaamista. Siksi hidastan tietoisesti elämääni. Otan aikaa tälle hetkelle, teen rajan työn ja vapaa-ajan välillä ja olen toisinaan tavoittamattomissa.
