Syksyn kirjat
Kauhukseni huomasin, että kirja kuukaudessa -lupaukseni on jäänyt ihan hunningolle kesän jäljiltä. Ja totta puhuen en ole kotona juurikaan kirjoja lueskellut sitten elokuun. Syy tähän lukemattomuuteen on paitsi ruuhkavuosissa (ennen en todellakaan tiennyt miksi niistä kohkataan niin paljon, mutta nyt tunnen tuon pahamaineisen ajan olevan päällämme) myös siinä, että olen lukenut töissä paljon, PALJON!
Kotona lukemista odottavat kirjat ovat jääneet kesken tai pahimmillaan odottavat vielä avaamista (kuten syntymäpäivälahjaksi saamani Kjell Westön Rikinkeltainen taivas – tämä odottaa sitä rauhallista hetkeä, kun voin käpertyä rauhassa lukemaan ilman häiriöitä). Käsienni kautta on kulkenut myös muutamia keittokirjoja Outi Rinteen Lohturuokaa ja Karita Tykän Hyvää huomenta, mutta näistä on vielä reseptit kokeilematta, vaikk ahoukuttelevimmat kirjoitinkin ylös.
Työkirjallisuutta en lähde tässä sen enempää availemaan, mutta mukaan mahtuu paljon turkulaista teatterihistoriaa sekä teatterintutkimusta ja taidekritiikkiä käsittelevää kirjallisuutta. Lapsille suunnattujen projektien valmistelutyön myötä työlukemistostani löytyy myös hieman epätavallisempia teoksia kuten Aino havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun ällistyttävä satukirja, Timo Parvelan Ella ja kaverit matkalla jamboreelle sekä Raija Airaksisen, Tuula Kallioniemen ja Jii Roikosen Reuhurinne: Teatterikirja.
Yksi työn puolesta luetuista teoksista kuitenkin sopii myös kirjahaasteen kirjaksi. Teatterin kevään ohjelmistoon kuuluu Taru sormusten herrasta (ensi-ilta 15.2.2018) ja seurattuani keskustelua kevään ohjelmiston julkaisemisen jälkeen totesin, etten voi tehdä työtäni kunnolla, ellen ole lukenut kirjaa tai edes nähnyt elokuvia (minä olen se kummajainen, joka ei ollut kumpaakaan näistä tehnyt). Olimme mieheni kanssa lukeneet kirjaa toisillemme ääneen jo pidempään, mutta yhteisten kiireettömien hetkien vähyyden ja ääneen lukemisen hitauden vuoksi jouduin ottamaan kirjan töihin luettavaksi. Nyt voin viimein sanoa lukeneeni J. R. R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta.
Jo teininä paras ystäväni oli Tolkien-fani ja painosti minua lukemaan kirjan. Silloin yritin, mutta jätin sen kesken, koska koin alun liian pitkäveteiseksi. Ystäväni reaktio oli voitonriemuinen, kun kerroin hänelle lukevani kirjaa. Liki 20 vuotta sitten hän totesi minulle, että minun olisi tämä kirja kuitenkin joskus luettava. Emme kumpikaan olisi osanneet aavistaa, että lukeminen tulisi liittymään työhöni. Näin aikuisena kirja aukeaa ihan eri tavalla. Edelleen alku on hidas ja kirjailija selkeästi perustelee itselleenkin pohjaa sormuksen kammottavuudelle; olihan se esitetty Hobitissa melko vaarattomana taikasormuksena, joka auttoi Bilboa selviämään vaaroista. (Kyllä, Hobitin luin jo lapsena).
Kun kirja viimein lähtee kunnolla käyntiin, ja kun fantasiaan tottumaton pääsee yli ennakkoluuloistaan ja sisälle genreen, on tarina oikein hyvä. Kirjoissa näkyy vahasti myös omalle aikakaudelleen tyypillinen maailmansodan trauma ja osa kuvauksista löytää suorat hyvin samankaltaiset ilmaukset ajan näytelmäkirjallisuuden kuvastosta. (Ei lainkaan yllättäen, jo lapsesta asti kirjaa fanittanut mieheni ei todellakaan halunnut keskustella kanssani näistä viittauksista.) Loppujen lopuksi huomasin pitäväni kirjasta. Seuraavaksi työn alle joutuvat sitten elokuvat. Kodista, jossa asuu yksi aikuiseksi jo varttunut ja yksi 12-vuotias Tolkien-fani, nuo elokuvat löytyvät omasta hyllystä.