Kauneudesta

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä. Mutta kuka sille katsojalle määrittää sen mikä on kaunista?

Ensimmäisiä muistojani kauneudesta on Ateneumissa ja Punkaharjun Retretissä nähdyt taulut. Ihailin muotokuvien kauniita naisia koreissa puvuissaan ja toivoin, että joskus voisin olla yhtä kaunis kuin he. Ihailin myös isoäitiäni ja äitiäni, joiden kauneus oli keskenään hyvin erilaista. Isoäitini oli vanhan polven edustusrouva ja äitini puolestaan on luonnonlapsi, joka viihtyy pääsääntöisesti täysin meikittä – paitsi ollessaan töissä piinkovana bisnesnaisena.

Joskus lupasin itselleni, että sitten kun äiti ei enää pääsisi määräilemään tekemisistäni, olisi kynteni aina lakatut ja hiukseni saisivat hulmuta auki. Todellisuus oli lopulta jotain muuta. Luonnonkiharat hiukseni eivät kuuntele ohjeita ja kasvoilleni valuvat hiukset häiritsevät minua. Niin ja lakkaan vain varpaankynnet, koska käsissä lakat ei koskaan pysy siisteinä pitkään. En jaksa nähdä sitä vaivaa, mikä kynsilakkojen siistimiseen menisi enkä näe syytä laittaa rahaa laitettuihin geelikynsiinkään (kokeilin sellaisiakin kyllä kerran). Suosin hyvin luonnollista meikkiä ja usein viikonloppuisin jätän meikin kokonaan laittamatta ellei luvassa ole jotain erityistä menoa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän arvostan luonnollista kauneutta. Tai ainakin niin minä luulin!

Marraskuun alussa törmäsin Instagrammissa ystäväni päivityksiin meikittömästä marraskuusta. Hetken mielijohteesta päätin osallistua, olihan jo marraskuun kolmas päivä ja olin ilmansen kummempaa miettimistä ollut koko marraskuun meikittä. Seuraavana maanantaina olimme mieheni kanssa Helsingin keskustassa asioilla. Lounasravintolassa sain vähän kehnoa palvelua ja minuun iski epävarmuus. Katsoin ympärilleni ja tunsin itseni nukkavieruksi ja jotenkin vanhan näköiseksi. Salaatin äärellä purin tuntojani miehelleni. Hän nosti katseensa ja tarkkaili hetken tilaa ja totesi sitten – et sä ole mitenkään nukkavieru, mutta sä olet tän koko ravintolan ainoa nainen, jolla ei ole meikkiä. Oloni oli jokatapauksessa kamala.

Pelkällä meikittömyydellä rikoin normia. Meikkaamaton nainen on huolittelematon, vaikka olisi pukeutumiseltaan ja käytökseltään ihan samanlainen kuin muutenkin. Huomasin karulla tavalla, etten ole oikeasti yhtään tämän asian yläpuolella. Seuraavana päivänä, kun minulla oli taas asiaa keskustaan oli meikit naamassani kuten muutenkin ja kuten muillakin. Ja ei liene yllätys, että itsetuntoni ei enää ollut samalla tavalla pohjamudissa kuin edellisenä päivänä meikkaamattomana. Periaatteesta inhoan sitä, että naisen pitäisi kulkea meikattuna ollakseen ”siisti” ja ”huoliteltu”, mutta minusta ei sitten kuitenkaan ole tuon asian murtajaksi. Vihaan jokaista mainosta, jossa vihjataan tai sanotaan suoraan naisten kasvoissa olevan virheitä tai epätäydellisyyksiä. Miksi naisen kasvot ja naisen iho on sellaisenaan epäsiisti tai virheellinen, kun suurin osa miehistä saa kulkea tuolla ihan avoimesti ilman meikkiä ja he eivät silti ole epäsiistejä?

Kuvan minusta on ottanut Juho Vee.