#onkopakkojaksaa: Tarina loppuun palamisesta

Puolitoista vuotta sitten romahdin koko kehoa tärisyttävään itkuun kesken tavallisen keskustelun. En saanut henkeä, rintaa puristi ja puhe tuli suustani ulos huutoitkuna. Keskustelukumppanini järkyttyivät ensin, sitten toinen sanoi: ”Sun olisi hyvä mennä työterveyslääkärin vastaanotolle ensitilassa. Mä luulen, että sulla on burn out.” Seuraavana päivänä työterveyslääkäri määräsi 2 viikkoa sairaslomaa, mutta ilmoitti samalla, että se ei vielä riittäisi. Kahden viikon päästä sairaslomaa jatkettiin yli kuukaudella eteen päin aina määräaikaisen työsuhteeni loppuun.

Alkusoitto

Burn out ei syntynyt tyhjästä, vaan se oli seurausta pidemmän aikavälin uupumisesta. Romahtamisen hetkellä olin tehnyt koko vuoden kahta työtä päällekkäin, menettänyt rakkaan mummini, suunnitellut ja valmistellut häitäni, valmistellut muuttoa toiseen kaupunkiin järjestämällä lapsille paikat päiväkotiin ja kouluun sekä harrastuksiin, etsinyt kiihtyvällä tahdilla uutta kotia, juhlinut häitämme vain viikkoa mummin hautajaisten jälkeen. ja vuotta aikaisemmin olin palannut äitiyslomalta töihin ennen kuin kuopuksella oli päivähoitopaikkaa, joten päivät oli täyttyneet töiden lisäksi lapsen hoitamisesta ja lapsenhoitoajoilla jonglööraamisesta, kun mummit, kummit ja ystävät piti hälyttää apuun mieheni työskennellessä toisessa kaupungissa.

Varoittavat merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään. Ensin olin ollut vain väsynyt, mutta sitten väsymys hälveni hetkeksi kehoni siirryttyä ylikierroksille. Olin jatkuvasti ärtynyt. Sitten ihoni alkoi oireilemaan. Ihottumaa olin saanut aiemminkin kovan stressin aikana, mutta nyt se ei enää lähtenyt pois. Hiukseni alkoivat irrota päästä. Painoa kertyi, eikä se tippunut rankasta laihduttamisesta ja liikunnasta huolimatta. Pyörryin lenkillä. Olin työpäivän jälkeen täysin vedoton, itkuinen rätti sohvannurkassa ja vain vaivoin sain laitettua lapset nukkumaan. Illalla uni ei kuitenkaan meinannut tulla ja heräsin aamuöisin saamatta enää unta. Yöunet jäivät yli puolen vuoden jaksolta 3-6 tuntiin. Mikään määrä unta päivällä tai viikonloppuisin ei vienyt väsymystä pois. Aamulla nousin vuoteesta aikaisin ja sulkeuduin vessaan itkemään, ettei perheeni näkisi kuinka paha olo minulla oli.

Tunsin olevani täysin epäonnistunut. Perheeni oli kyllästynyt jatkuvaan väsymykseeni. En jaksanut enää innostua mistään. Väsyneenä tanssitunnilla mursin varpaani. Kun jalka oli taas kunnossa palasin tanssitunnille ja mursin tällä kertaa jalkapöytäni kompuroidesani väsyneenä. Tein pakonomaisesti töitä jalkapaketissa kotoa käsin. Sairastelin jatkuvasti. Tein töitä kotona kuumeessa, koska häpesin sairastumistani. Koin olevani anteeksipyynnön velkaa kaikille ihmisille, joiden kanssa olin tekemisissä.

Tunnistaminen

Romahduksen jälkeen mieheni katsoi minua huolestuneena ja vannotti, etten enää koskaan pitäisi tuollaista taakkaa häneltä piilossa. Minua pelotti ajatus työterveyteen menemisestä. Häpesin tilannetta ja pelkäsi työnantajani pettyvän tai suuttuvan minulle. Pelkäsin työnantajani reaktiota turhaan. Työnantajani ja lähiesimieheni molemmat pitivät hyvää huolta siitä, että sain työpaikalta kaiken tarvitsemani avun ja tuen tilanteessa selviämiseen. Onnekseni työterveyslääkärin sijainen oli psykologiaan erikoistunut lääkäri. Tapaamiset olivat hyvin pitkälti keskustelua ja hoitona oli lepoa ja mielekkäitä tehtäviä. Sain ohjeita omahoitoon, ehdotuksen kalenterin tyhjentämisestä maksimissaan yhteen asiaan päivässä, minulle suositeltiin päivittäisiä kävelyitä tai muuta mielekästä ei kuormittavaa liikuntaa. Lisäksi sain lääkereseptin nukahtamista helpottaviin lääkkeisiin joiden avulla sain korjattua unirytmiäni enkä enää heräillyt kesken yön. Lääkitystä jatkettiin kevennettynä aina seuraavaan syksyyn asti.

En muista romahtamisen jälkeisistä viikoista paljoakaan, kuin olisin kulkenut sumussa korvat humisten. Mieheni otti päävastuun perheestä ja kodista, kun minun oli pakko keskittyä itseni hoitamiseen. Jokainen pienikin arkinen askare tuntui todella raskaalta ja jopa hieronnassa käyminen tai ystävien tapaaminen veivät minusta kaikki mehut. Kesän aikana olo vaihteli paremmasta huonompaan. Häämatkallammekin kävin joka ilta kymmeneltä nukkumaan, koska unirytmini oli edelleen kovin hauras. Pienikin keikautus saattoi kaataa koko veneen ja saada minut romahtamaan uudelleen. Itkin usein ja paljon.

Paluu työelämään

Syksyllä palasin töihin ja sain jälleen kiinni arjesta. Silti esimerkiksi lasten riitely ja muut stressaavat tilanteet saattoivat aiheuttaa paniikkikohtauksen. Kävin vanhempieni luona lepäämässä, kun kotona en saanut riittävästi lepoa. Minun täytyi keskittyä tietoisesti hidastamiseen, jotten luisuisi takaisin työkyvyttömyyteen. Talven aikana opin hiljalleen keinoja sietää taas stressiä ja opin rajoittamaan energiaani siten, ettei työt seuranneet iltaisin kotiin.

Opin erottamaan työminän positiivisella tavalla omasta henkilöstäni, minkä seurauksena aloin tekemään vahvempia ja onnistuneempia valintoja työssäni. Opettelin itselleni sopivan tavan käyttää kalenteria tukemaan työskentelyn tehokkuutta ja vähentämään kuormitusta. Pidin viikoittain etätyöpäiviä mikäli se oli mahdollista ja suljin sähköpostin silloin, kun tein muita töitä, ja opettelin pitämään taukoja. Jätin puhelimen usein äänetömälle ja opettelin jälleen pysähtymään hetkittäin toimettomuuteen. Etsin arjesta vapaa-aikaa sieltä mistä sen sain otettua vaikka sitten vain 5-10 minuutin pätkissä.

Elämää itseä kuunnellen

Haluaisin kirjoitta tähän sankarillisen lopun ja kertoa, että burn out on kokonaan selätetty. Totuus on kuitenkin se, että burn outin jäljet näkyvät edelleen kehoni reaktioissa. Romahduksen jälkeen kehooni rysähtäneet kilot eivät ole vielä kaikonneet ja regoin aiempaa herkemmin kehoni viesteihin. Pitkä kesäloma ja lepo tekivät todella hyvää. Niskaani jo vuosia kurittanut ihottuma katosi ja nukuin paremmin kuin aikoihin. Syksyn tullen huomasin kuitenkin miten herkkä kehoni tasapaino yhä on. Hartiat kiristyvät yhä helposti, uni häiriintyy todella herkästi ja niskaan on palannut pieni sormenpään kokoinen alue stressi-ihottumaa. Niin paljon kuin haluaisinkin jo jättää tämän kaiken taakseni, on minun myönnettävä, että toipuminen on yhä kesken.

Olen kuitenkin saanut järjestettyä työkuvioni sellaisiksi, että teen töitä itselleni sopivissa tehtävissä, joista nautin suunnattoman paljon. Ottaessani vastaan tiiviin työrupeaman, pystyn pitämään huolen siitä, että sitä ennen ja sen jälkeen saan ladattua akkujani. Tässä tilanteessa saan työstäni iloa ja energiaa. Vaikeinta on sietää lasten riitelyä. Nyt olen kuitenkin oppinut ottamaan etäysyyttä tilanteeseen ja rauhoittamaan itseni.

Olen myös oppinut miten tärkeää lepo ja mielekäs tekeminen on hyvinvoinnilleni. Tiedän, että olen matkalla oikean suuntaan, ja että tulen vielä toipumaan entistä vahvemmaksi. Burn outin seurauksena olen myös oppinut kuuntelemaan vahvemmin kehoani ja intuitiotani. Kehoni kertoo minulle mitä tarvitsen ja luotan intuitiooni entistä voimakkaammin ratkaisuja tehdessäni. Hassua kyllä,  kaikki nämä haasteet ovat myös tehneet minusta paitsi paremman työntekijän myös kokonaisvaltaisesti positiivisemman, optimistisemman ja kiitollisemman ihmisen ja tuoneet minua lähemmäs sitä itseäni, joka olin lapsena.

Lilyssä on syksyn ajan kampanja #onkopakkojaksaa, jonka tarkoitus on tehdä työuupumus näkyväksi ja ja antaa työkaluja työuupumisen taltuttamiseen.

Kuva: Pixabay.