Tammikuun kirja: Kaikki se valo jota emme näe
Lupasin vuoden vaihtuessa järjestää itselleni aikaa lukemiseen, ja tavoitteeksi asetin yhden kirjan kuukaudessa. Tavoite on vähän noin yleisessä mittakaavassa, mutta paljon suhteessa siihen, miten onnettoman vähän olen ehtinyt lukemaan kuopuksen syntymän jälkeen. Tammikuun viimeisen viikonlopun työmatka Pariisiin kuitenkin antoi minulle mahdollisuuden toteuttaa lupaukseni ensimmäinen osa, kun sain istua lennot rauhassa kirjani kera.
Unohdin kiireessä valitsemani kirjan kotiin. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin Helsiki-Vantaan Suomalainen kirjakauppa ja sen ammattitaitoinen myyjä, joka auttoi minua valitsemaan kirjan. Kerroin myyjälle mitä olin unohtanut kotiin ja pyysin häntä suosittelemaan jotain hyvin kirjoitettua, mukaansa tempaavaa ja koskettavaa. Myyjä ehdotti minulle kahta teosta, joita toisen olin jo lukenut (ja pitänyt siitä valtavasti), joten tartuin luottavaisin mielin toiseen ehdotuksista.
Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe täytti kaikki odotukseni. Luin kirjaa ahmien, tai ehkä kirja ahmi minua, minun sieluani ja tunteitani. Sukelsin kirjan myötä toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan ja Saksaan tarinan kahden nuoren keskushenkilön ja heidän lähipiiriensä kautta. Kirjan henkilöt ovat eläviä, herkkiä ja syviä hahmoja kipupisteineen ja vahvuuksineen. Tarina kiertyy paitsi sodan myös tiedonjanon, tekniikan ja ihmisluonnon sekä valintojen ympärille. Lukiessani elin henkilöiden tunteita ja epävarmuuksia, kuulin korvissani tarinaan kietoutuvan Debussyn Claire de lunen herkät sävelet.
En halua kertoa kirjan tarinasta sen enempää etten vahingossa pilaisi kenenkään lukukokemusta. Sen sijaan suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat koskettavan ja kokonaisvaltaisen lukuelämyksen tarpeessa.
Kuva täältä.