Elämäsi tärkein henkilö

Uuden vuoden lupaukseni on pitää paremmin huolta myös omasta hyvinvoinnistani. Äitinä helposti unohtuu huoltamisen ja huolehtimisen kuplaan, jossa työntää omat tarpeensa liian pitkäksi aikaa sivuun. Ainakin minulle on käynyt niin molempien lasten vauvavuosina. Vauvan kanssa eläminen on intensiivistä ja hormonit tekevät myös osansa siihen, että oma vauva tuntuu ainakin aluksi olevan koko maailman napa.

Aluksi kokonaisvaltainen vauvan tuoksuun hukuttautuminen on toiminut hyvin. En ensimmäisten kuukausian tai melkeinpä koko ensimmäisen vuoden aikana kaivannut mitään muuta kuin omat lapseni, kodin ja miehen rinnalleni. Hiljalleen lapsen kasvaessa ja symbiootisen suhteen murtuessa sitä kuitenkin muistaa, että: ”Hei, mullahan on aivot ja keho, joista on muuhunkin. Mulla on hitto vie maisteritutkinto ja hemmetillinen kunnianhimo. Mun kehoni mahtui ennen noihin nyt naurettavan pieneltä näyttäviin housuihin villakalsareiden kanssa, juoksin ja seisoin käsilläni. Miksen mä enää tee niitä asioita ?!?! Ja miksi mä pukeudun telttoihin, joiden ainoa etu on se että tissit saa tarvittaessa nopeasti esille?”  Siinä vaiheessa kun nämä ajatukset alkaa hiipiä mielen sopukoihin, alkaa tuntua siltä, että on uhrautunut perheensä puolesta ja että on menettänyt itsensä. Siltä, ettei enää tunne itseään sen paremmin pään sisällä kuin peilikuvastakaan.

Kuitenkin kotoa lähteminen voi tuntua julmalta ja kertakaikkisela lasten heitteellejätöltä, vaikka puoliso tukeekin äidin itsenäistymistä. Sitten pitää vaan purra huulta ja luottaa siihen, ettei lapsilla ole mitään hätää isänsä kanssa sillä välillä kun itse käy puuskuttamassa sen ensimmäisen lenkin ilman kantoliinaa tai vaunuja sitten lapsen syntymän. Sitten uskaltaa jo pakottaa itsensä puolison lempeällä myötävaikutuksella leffaankin. Hiljalleen sitä alkaa tottua tähän uuteen mahdolisuuteen olla oma itsensä ilman vauvan muotoista lisäkettä. Ei ihan samanlainen kuin ennen, mutta kuitenkin melkein. Omat toiveet ja haaveet heräilevät taas ja töihin palaaminenkin alkaa kiivaasti pyöriä mielessä vaikka vielä puoli vuotta aikaisemmin oli tiukasti sitä mieltä, ettei pieni vielä mitenkään voi olla valmis päiväkotiin.

Minä olen saanut tehdä töihin palaamisen onneksi hiljalleen. Aloitin muutamalla yksittäisellä produktiolla, sitten isolla produktiolla ja lopulta kesällä teinkin todella tiiviin työputken miehen huolehtiessa lapsista. Nyt syksyllä aloitin kokoaikaisen päivätyön. Työnilo ja kunnianhimo ovat heränneet, mutta en ole osannut tasapainottaa kotona tehtävän työn määrää suhteessa palkkatyöhön. Olen edelleen pyristellyt ja yrittänyt tehdä kaikki kotona ollessani tekemäni kotityöt ja lisäksi tunnontuskissani leikkinyt lasten kanssa enemmän ja keskittyeemmin kuin koskaan ennen. Tämä tietenkin on johtanut eräänlaiseen loppuunpalamiseen. Aloin sairastella enemmän kuin koskaan ennen ja murtanut luita ensimmäistä kertaa elämässäni. Yleensä olen ollut se, joka sairastuu maksimissaan kerran vuodessa eikä silloinkaan pahasti, ja pahoistakin tilantesta olen selvinnyt kuin kissa, aina lähes ruhjeitta.

Nyt onkin aina keskityä minun jaksamiseeni ja hyvinvointiini. On aika ymmärtää, että happimaski todella täytyy laitta ensin omille kasvoille ennen kuin voi autta muita. Olen parempi äiti lapsilleni ja parempi puoliso miehelleni, silloin kun voin hyvin. On aika sulkea silmät hetkeksi kodin sekasotkulta, palkata siivoaja ja odottaa seuraavaa siivoajan käyntiä. On aika olla hetki hiljaa, harrastaa liikuntaa, lukea, laulaa, nauraa ja rakastella. On aika todella tajuta, että oman elämän tärkein henkilö on lopulta oma itse ja ettei se vähennä yhtään rakkautta lapsiani kohtaan.