Hammaslääkäreistä ja peloista
Kirjoitan tätä suu turvoksissa ja huuliet pahan kerran verillä rohtuneina. Myös ääneni on hetkellisesti muuttunut kirkkaasta ja korkeasta rouheaan kapakka-bassoon. Tämä kaikki siitä hyvästä, että kävin eilen hammasläkärillä. Illalla on näytös, joten työtoverit saavat nauraa makeasti karhealle pubiruusunäänelleni – onneksi minun työssäni ei tarvitse näyttäytyä yleisölle!
Pelkään hammasläääkäriä todella paljon. Tiedän, että se on typerää, ja että omasta terveydestä ja myös hampaista täytyy pitää huolta. Kuitenkin olen lykännyt hammaslääkäriin menemistä siitäkin huolimatta, että tiesin hampaassani olevan suuren reiän. Ensin toivoin aivan liian pitkään, että jos vain unohdan asian, se jotenkin kummallisesti häviää. Sitten tajusin, että minun on yksinkertaisesti pakko varata aika, ja sitä pohtiessani menetin useammatkin yöunet. Kun viimein varasin ajan, olo helpotti hetkeksi, mutta jo mennessäni pelkkään tarkistukseen itkin kuin pikkulapsi.
En kesta hampaiden poraamisesta tulevaa ääntä. Puudutus vie kivut pois, mutta ääntä ei pääse pakoon. Olen saanut poran äänen vuoksi paniikkikohtauksen kesken hammashoidon. Ja helumisen seurauksena poskeeni ison vekin, kun hoitava lääkäri ei ehtinyt sammutta poraa ajoissa alkukantaisen pakenemisreaktion ottaessa minusta ylivallan. Tämä kokemus on tehnyt hammaslääkäriin menemisestä vielä entistäkin kamalampaa. Sen kokemuksen myötä vastenmielisyys ja inho muuttuivat puhtaaksi peloksi.
Tarkistuksessa hammaskalustostani löytyi hieman enemmänkin hoidettavaa. En olisi mitenkään pystynyt makaamaan paikoillani useammassa toimenpiteessä, eikä perheeni aikataulut myöskään olisi miehen työmatkojen puiteissa mitenkään mahduttaneet sisälleen useampia hämmaslääkärikäyntejä, joten minulle varattiin aika sedaatioon.
Sedaatio on kuin kevennetty nukutus, jossa hoidettava pysyy yhteistyökykyisenä, mutta ei muista tapahtumasta jälkeen päin mitään. Sedaation etu on myös se, että siinä potilaalle ei tarvitse laittaa hengitysputkea kuten nukutuksessa. Minulle sedaatio oli paras vaihtoehto, sillä silloin voi useamman asian hoitaa samalla käynnillä ja itse en muista tapahtumasta mitään (ellei näitä naamassani näkyviä, tuntuvia ja kuuluvia lieveilmiöitä lasketa). Anestesialääkäri kuvasi eilen sedaatiotilaa lääkkeillä aiheitetuksi vakavaksi tarkkaavaisuushäiriöksi, joka pyyhkii lähimuistin. Hyvin pyyhki, sillä en aamulla herätessäni muistanut miten olin tullut kotiin saati päätynyt sänkyyn. Ei minua toimenpiteen jälkeen toki oman onneni nojaan ole sysätty, vaan potilaalle pitää aina olla saattaja. Isäni oli noutanut ja saattanut minut kotiin, jossa mieheni oli vastaanottamassa. Eilisiltana hän taisi siis peitellä nukkumaan lasten lisäksi minutkin. Omat muistikuvani rajoittuvat hammaslääkärin tuoliin istumiseen ja tänään aamulla omasta sängystä nousemiseen.
Niin paljon kuin tämän myöntäminen hävettääkin, on myönnettävä että hampaissani oli muutama reikä ja yksi niistä oli päässyt niin pahaksi, että minulle jouduttiin tekemään juurihoito. Tämä on suuri nöyryytys ihmiselle, joka pitää kunnia-asianaan hoitaa hampaansa kunnolla (juuri siksi, ettei sinne hammaslääkäriin oli tarvetta mennä!). Hampaani harjaan kahdesti päivässä, puhdistan päivittäin myös hammasvälit ja purskuttelen aamuisin kookosöljyllä. Lisäksi olen pahemman kerran addiktoitunut Läkerol Dentseihin. Hammaslääkärin mukaan hampaani ovat varsin kovaa luuainetta eivätkä rei’iinny helposti, mutta erittäin rankat ja pitkään kestäneet raskauspahoinvoinnit on jättäneet jälkensä hammaskiilteeseen, kuten myös nuorempana syömäni sännöllinen lääkitys, joka sivuvaikutuksena kuivatti suuta.
Vaikka asia saatiinkin nyt kerralla hoidettua, lupasin itselleni (ja äidilleni, joka koko tämän ei niin halvan ”lystin” kustansi minulle etukäiteisenä syntymäpäivälahjana), että tästä lähtien käyn tunnollisesti hammaslääkärissä vähintään kerran vuodessa tarkastuksessa. En anna enää pelkoni sanella tekemisiäni!