Helmikuun kirja: Isän nimeen

Ensimmäinen lukemani Kjell Westön kirja oli Drakarna över Helsingfors – kyllä päätin silloin ruotsin ylioppilaskirjoituksiin lukiessani unohtaa kieliopin tankkaamisen ja oppikirjojen tylsän luvut ja antauduin kaunokirjallisuudelle. Vaikka lukeminen takkuili ja väsyneenä kirjaimet pomppivat sinne sun tänne, ihastuin kirjaan sen verran, että luin häneltä sittemmin muitakin teoksia. Sittemmin olen kyllä lukenut Westön kirjat käännettynä, koska oma kielitaitoni ei kuitenkaan riitä nappaamaan tarinan kaikkia vivahteita ruotsiksi luettuna. Suomennokset on onneksi oikein hyviä. Nautin kovasti Westön rikkaasta ilmaisusta, jossa aikakaudet vaihtuvat yksityinen sekoittuu yleiseen. En myöskään malta oll aihastelematta tapaa, jolla hän kuvaa Helsinkiä. Lukiessa voin piirtää mielessäni kartan ja kulkea hahmojen kanssa samoja katuja, haistaa merituulen ja kääntyä katsomaan auringon nousua Töölönlahdella.

Isän nimeen on odottanut lukemista hyllyssäni jo pidemmän aikaa. Sain sen äidiltäni lainaan reilusti yli vuosi sitten, mutta en ole saanut aloitettua lukemista. Tässä välissä oli toki myös tuo tammikuun onneton kirjan kotiin unohtaminen, joka tosin toi mukanaan toisen ihanan kirjan. Isän nimeen ei nappaa mukaansa heti, vaan hiljalleen viettelee lukijansa mukaan yhä syvemmälle tarinan keskiössä olevien Skaraken suvun miesten jatkumoon. Lukukokemukseeni on varmasti vaikuttanut myös katkonainen hyvin lyhyissä pätkissä lukeminen työmatkoilla raitiovaunussa. Kirjan vahvinta antia on luontokuvaukset, joita lukiessa voi haistaa ja maistaa meren, metsän sekä kostean urheilukentän. Samalla luontokuvaus muuttuu kuvaukseksi tarinan henkilöiden sisäisestä maailmasta. Skraken suvun historiaa käiteltäessä sivutaan myös Suomen historian merkkitapauksia ja kipupisteitä. Isän nimeen ei kuitenkaan yllä samanlaiseen tenhoon kuin suosikkini Westön tuotannosta Missä kuljimme kerran tai Kangastus 38, mutta siitäkin huolimatta suosittelen kirjaa niille, jotka minun laillani ovat ihastuneen Westön tapaan käyttää kieltä.