Kiireettömyyden kaipuu
Lähiömutsin Hanne kirjoitti täällä kiireen aiheuttamasta kaipuusta pikkuvauva-aikaan. Jaan vahvasti tuon tunteen! Erityisesti silloin, kun kiire painaa tai työelämässä on jotain harmeja, nostaa päätään kaipuu suloisen uneliaaseen pikkuvauva-aikaan.
Järki muistuttaa väsymyksestä ja siitä miten kotona oleminen sai minut tuntemaan itseni kelkasta pudonneeksi. Puhisin miehelleni kerta toisen jälkeen miten aivoni surkastuvat käytön puutteessa – imetys ja vaippojen vaihtaminen ei paljon analyysiä tai kehittynyttä ongelmanratkaisua vaadi. Toisaalta kävelin päivitäin tuntikausia ulkona ja koin vuodenajat syvemmin kuin koskaan ennen. Juuri vauva-aikana menetin lopullisesti sydämeni Töölön rannoille.
Toimistossa istuessani kaipaan ulos kävelemään, ja arjen tiukat aikatault saavat minut kaipaamaan kiiretöntä oleilua lasten kanssa. Pitkän kesäloman jälkeen kuitenkin sekä äiti ja isä että lapset kaipasivat päiväkotiin, kouluun ja töihin. Tavoitteena olisi löytää arkeen sellainen tasapaino, että oma elämä ei kävisi liian raskaaksi.
Ruuhkavuodet puristaa mehut liian helposti aina viimeiseen pisaraan, ellei osaa laittaa itselleen terveitä rajoja. Meillä tämä tarkoittaa opettelua työasioiden jättämisestä töihin aina aikuisten säännöllisestä unirytmistä kiinni pitämiseen.
Aika kultaa muistot. Kerran jäin itselleni kiinni myös siitä, että kaipasin opiskeluaikoihin aikataulujen vapauden vuoksi. Järki myöhemmin muistutteli kuitenkin jatkuvasta opiskelevan yksinhuoltajanrahapulasta, opintojen ja töiden yhdistämisen aiheuttamista paineista, kelan tulorajojen laskemisesta ja siitä kuinka lapsi vietti lomat isovanhemmillaan minun töitteni vuoksi, kun piti painaa loma-aikoina rahaa elämiseen koko vuodeksi.
Kun nostalgia nostaa päätään on aika ryhdistäytyä. Täytyy saada kiinni siitä mitä kaipaa ja yrittää järjestää tämänhetkinen elämä niin, että tuota puuttuvaa ainesosaa saisi lisättyä arkeen. Kun kaipaa rauhaa, on karsittava menoja sieltä mistä voi. Kun kaipaa vapautta, on aika rikkoa rutiineja. Loppujen lopuksi elämä on aina nyt, ei koskaan menneessä eikä kohta, vaan aina nyt. Kun nykyhetkestä pyrkii tekemään mahdollisimman hyvän niillä resursseilla, joita siinä hetkessä on käytettävissä, syntyy pidemmän päälle mielekäs tapa olla ja elää. Mikään ei ole pysyvää, joten elämänsä ja miten sitä elää on aika ajoin tarkasteltava uudestaan. Ehkä nostalginen kaipuu menneeseen onkin ihan tervetullut suunnannäyttäjä siihen mitä tämä hetki kaipaa.
Kuvassa kiireetön hetki sateisessa Berliinissä.