Koiravauvakuume!

 

Olin 4-vuotias kun vanhempani hankkivat koiran. Siitä lähtien olenkin elänyt koiran tai oikeastaan useamman koiran (koska ensimmäinen sai pian itselleen lajitoverin) kanssa, kunnes muutin pois vanhempieni luota. Vaikka saankin yhä rapsutella ja toisinaan hoitaa vanhempieni koiraa, on elämässäni ja sydämessäni koiran kokoinen aukko. Olen potenut pahanlaatuista koiravauvakuumetta nyt noin 15 vuotta ja oireet vain pahentuvat vuosi vuodelta.

 

 

Ensin perustelin itselleni, etten voi hankkia koiraa, koska koiran hoitaminen opiskelevana yksinhuoltajaäitinä olisi ollut liian raskasta ja kallista. Myöhemmin, kun esikoinen alkoi jo olla isompi, perustelin itselleni koiran hankkimisen mahdottomaksi epäsäännöllisten työaikojen vuoksi. Sitten sain kuopuksen ja taas hyvänä tekosyynä on toiminut vauva. Entä nyt kun vauvani alkaa jo olla isompi? Minulta alkaa loppua tekosyyt kesken.

 

 

Olen päättänyt, että kahta vauvaa ei minun huusholliini ehdoin tahdoin oteta. Eli koiran voisin ottaa aikaisintaan, kun kuopus on 4-vuotias. Elämänrytmit pikkulapsiarjessa varsin säännölliset, joten eiköhän tähän soppaan koiravauvankin rytmit saataisi soviteltua. Mies ei ole lainkaan varma siitä olisiko koira hyvä lisä perheeseemme. Minä puolestani haaveilen itselleni lenkittäjää ja rapsutettavaa, ja uskon koiran olevan myös mitä parhain opettaja lapsillekin siitä miten muista pidetään huolta.

 

 

Nyt minulle sitten saisi alkaa kertomaan hyviä syitä olla hankkimatta koiraa! Tai sitten kertoa millä kaikilla mahdollisila tavoilla koira rikastuttaa lapsiperheen arkea, jotta saan mieheni vakuutetuksi siitä, että me molemmat haluamme koiran…

 

 

 

 

Kuvissa lapsuuteni karvakaverit koirat Kisi, Tiina, Selma, Lassi, Cisse ja kissa Nöpö sekä vanhempieni nykyinen koira Opri.