Lempeys, lepo ja itsemyötätunto
Olen huomannut vuosien varrella olevani todella ankara itseäni kohtaan. Oikeastaan silmäni on avautuneet omalle käytökselleni vasta ystävien ja perheen toistuvasti huomautellessa minulle samasta asiasta. Odotan itseltäni paljon ja yleensä enemmän kuin hyvään tai jopa erinomaiseen suoriutumiseen tarvittaisiin. Pahimmillaan päässäni alkaa soida toistuva ajatus siitä, että pitää aina tehdä parhaansa ja sitten jään syyllisenä pohtimaan olenko varmasti nyt tehnyt kaikkeni ja vähän lisää.
Tämä mahdottoman täydellisyyden tavoittelu ja ankara vaatimustaso on kerran ajaneet minut burn outiin. En mielelläni käytä sanaa työuupumus, koska en palanut loppuun vain työn vuoksi. Samalla intensiteetillä kuin olen toteuttanut ensin opintojani ja töitäni, olen myös kerta toisensa jälkeen pettynyt huomatessani kyvyttömyyteni vastata äitimyytin täydellisyyttä ja sitä ettei vartaloni, hiukseni ja kasvoni tai kotini täytä mielikuvaani täydellisestä. Täydellisyys on mahdotonta saavuttaa ja pettymys on vääjäämätön. Perfektionisti pettyy aina. Näin jälkikäteen on itsestään selvää, miksi paloin loppuun ja on myös selvä, että täydellisyydentavoittelusta on päästettävä irti.
Nyt, kun loppuun palamisesta on aikaa pian kaksi vuotta, olen onneksi jo vahvasti tiellä toipumiseen. Yksi tärkeimmistä opeista on ollut ja on yhä edelleen itselleni osoitettu lempeys. Kehoni ja mieleni tarvitsee yhä enemmän lepoa ja palautumisaikaa kuin aiemmin, jotta parantuminen pysyisi käynnissä. Ja en usko enää koskaan pystyväni sellaiseen tahtiin, jota pidin yllä ennen romahdusta vaativista elämäntilanteista huolimatta. Todella vaativan työviikon tai viikkojen keskellä ymmärrän nyt, ettei minusta ole samaan aikaan huolehtimaan vaikkapa pyykeistä tai blogin päivittämisestä, kun kaikki kapasiteetti on jo muualla käytössä. Kun kiire taas helpottaa, annan itselleni hieman aikaa palautumiseen ja hoidan tekemättä jääneitä kiireettömiä tehtäviä hiljaksiin. Seuraaviin projekteihin tartun mahdollisuuksien mukaan aina siitä kivoimmasta työtehtävästä lähtien ja pyrin tuomaan päiviini myös joutilaita hetkiä ja pieniä ilonaiheita, joille voin antautua täysin siemauksin.
Stressi, myös positiivinen stressi, vaikuttaa herkästi uneeni. Ennen olin se ihminen, joka nukahti illalla kesken lauseen, kun nukkumaanmenoaika tuli, ja heräsin aamulla virkeänä aina samaan kellonaikaan, vaikka viikonloppuisin herätyskello ei soinut. Kuopuksen syntymän jäälkeen tämä kaikki on ollut mennyttä. Unirytmini sekoittui vauva-aikana eikä ole palautunut. Pahimman ylikuormituksen aikana en saanut nukuttua kuin muutaman tunnin yössä. Joudunkin yhä jatkuvasti kiinnittämään huomiota riittävään yöuneen tai vähintäänkin sen mahdollistamiseen. Puhelimeni ilmoittaa arkisin siitä, että on aika mennä vuoteeseen ja herään joka aamu samaan aikaan. Opettelen yhä sitä, etten illalla roikkuisi ruutujen äärellä ja että rauhoittaisin aikaa iltatoimille. Tässä suhteessa olen kuin lapsi, joka keksii 101 kivaa ideaa juuri silloin, kun pitäisi pukeutua pyjamaan ja pestä hampaat.
Pidän työstäni valtavan paljon ja nautin siitä miten tilanne tiivistyy ennen ensi-iltaa tai siitä kun käsissäni on monta eri vaiheissa olevaa projektia samaan aikaan. Rutistuksen jälkeen takki on kuitenkin hetken ihan tyhjä ja jos seuraavaa projektia ei ihan heti ole tuloillaan annan itseni vajota hetkeksi rauhaisaan pumpuliin. Jos mahdollista, pidän välissä muutaman vapaapäivän tai järjestän muulla tavalla työpäiväni tavallista kevyemmiksi. Ostan itselleni kukkia ja tartun seuraavaan projektiin niiden mukavimmalta tuntuvien tehtävien kautta. Illalla komennan itseni ajoissa vuoteeseen ja hengitän syvään. Olen oppinut, ettei aina tarvitse jaksaa ja että levättyäni olen taas energisempi ja tehokkaami työntekijä ja humattavasti mukavampi äiti ja puoliso.
Kuva: pixabay