Miniaskelin kohti minimalismia: Hidastaminen

Yhtenä kiireisenä aamuna koko perhe oli jotenkin erityisen kireällä tuulella. Jo aamupalapöydässä nejähenkinen perheemme sai aikaiseksi kolme räjähdystilannetta, eikä räjähtelijä ikävä kyllä ollut ainoastaan tuo uhmaikäinen kuopus. Mies lähti kiireellä ja jäin kotiin lasten kanssa valmistautumaan päivään pohtien miten kiireessä ehdin viedä nuorimman päiväkotiin ennen aamun ensimmäistä palaveria, aikeistani valmistautua palaveriin olin jo aamun räjähdysten myötä luopunut, joten sain riesakseni jännityksen. Kun pojat saivat jälleen kerran kovaäänisen kinan aikaan ja tulivat vaatimaan välien selvittelyä ties kuinka monetta kertaa sinä aamuna ja kello juoksi enkä saanut lapsilta hetken rauhaa edes pukeutuakseni, alkoi pääni sumentua. Verikohisi korvissani ja sydän pamppaili kurkkuun. Tuntui etten saa henkeä. Taisin huutaa aika kovaa. Olin pakokauhun vallassa, katse sumeana ja painava tunne rinnan päällä, kädet täristen sain vaatteet päälleni ja kuopuksen rattaisiin. Päiväkotimatkalta soitin itkien äidilleni, olin saanut paniikkikohtauksen. Taas.

Kävin seuraavana viikonloppuna ihan yksin vanhempieni luona, jotta saisin hieman etäisyyttä stressaavaan arkeen. Purin sydäntäni äidille, itkin räkä poskella sitä miten raskasta arki on perheen ja työn ristivedossa ilman kunnollisia yöunia. Makasin sängyllä äidin kanssa ja rapsutin koiraa. Nukuin paljon. Tuntui hyvältä tulla kuulluksi, olla hetken vapaa vastuusta, hidastaa vauhtia ja pysähtyä. Seuraavana päivänä olo oli jo paljon parempi. Päätin ottaa rentouden mukaani kotiin. Päätin aloittaa kaiken kattavan leppoistamisen. Minulla ei ole varaa menettää työkykyäni burn outin takia, minulla on vielä paljon annettavaa tälle maailmalle niin monella eri tapaa.

Nyt olen reilun kuukauden ajan leppoistanut kaikkea toimintaani. Olen hidastanut kiihkeää kävelyrytmiäni. Valtavan työmäärän edessä teen vain yhden tehtävän kerrallaan. Jos jokin asia alkaa liiaksi ahdistaa jätän sen siihen ja palaan asiaan myöhemmin. Leikin lasten kanssa kelloon katsomatta. Tarvittaessa teen nopeaa ja helppoa ruokaa tai ostan ruoan valmiina. Olen läsnä hetkessä ja jätän kännykän oman onnensa nojaan tullessani kotiin. Kiireinenkin työpäivä on talttunut ilman kovaa stressiä näillä opeilla ja kotona tunnelma on rennompi. Tilanne ei ole muuttunut taikaiskusta päinvastaiseksi, mutta suunta on ehdottomasti oikea.

Kieltäydyn kiireestä, voin joko lähteä aikaisemmin tai muuttaa suunnitelmaa, mutta kiireeseen en alistu. Se vain syö tehokkuutta ja nostaa stressitasoa. Yhä edelleen meillä on joskus tiukkoja iltoja, jolloin uhmaikäisen nukkumaan laittaminen saa hermon kiristymään tai työpäivän jälkeen ei jaksaisi tehdä mitään, koska edellisen yön unet jäi liian vähäisiksi. Uhmaikäinen mekastaa päivittäin ja koululainen unohtelee asioita (esikoiseni unohtaisi varmasti päänsäkin, jos se ei olisi kropassa kiinni!). Kaikki se on ihan ok, kun antaa itselleen luvan olla joskus väsynyt ja tajuaa, että hermostuminen menee pian ohi eikä se tee minusta yhtään huonompaa äitiä. Yllättäen se hermostuminenkin on tämän ymmärryksen myötä usein laantunut jo ennen kuin se purskahtaa ulos. En myöskään valita enää miehelleni kun hän rojahtaa väsyneenä sohvalle vaikka kotityöt on tekemättä. Närkästymisen sijaan kömmin kainaloon. Lepohetki on tärkeämpi, ja ne tiskit ja pölypallot kyllä malttavat hetken odottaakin. Kun hyväksyy epätäydellisyyden itsessään on se helpompi hyväksyä muissakin.

Oloni on muuttunut paljon paremmaksi. Leppoistamisen seurauksena tajusin, että olen kärsinyt huijarisyndroomasta ihan turhaan. Kun tekee yhtä asiaa kerrallaan asiat muuttuvat huomattavasti helpommiksi. Yhteen asiaan keskittymällä isot kokonaisuudet purkautuvat pienemmiksi tehtäviksi. Katsoessani niitä pieniä tehtäviä tajusin, että minähän osaan tehdä nuo kaikki! Olin ihan turhaan pitänyt itseäni huijarina ja pelännyt muiden huomaavan bluffini. En ole bluffannut, olen juuri sopivan kokoisissa saappaissa ja rahkeita on tulevaisuudessa vielä isompiinkin. Työ on muuttunut nautinnolliseksi ja työpäivät hujahtavat hetkessä, ilman että kaikki energiani valuu usean tehtävän samanaikaisesti tekemiseen tai niistä stressaamiseen. Olen myös turhaan kerännyt ylleni loputtomia vaatimuksia äitinä. Minun ei tarvitse kyetä eikä riittää kaikkeen ja joskus hyvä tai vaikka tyydyttäväkin riittää. Äitinä olen parhaimmillani silloin, kun saan viettää kiireetöntä aikaa lasteni kanssa. Se on tärkeämpää kuin mikään muu. Kun työ ei stressaa se on helppo jättää työpaikalle ja keskittyä lapsiin kotona ollessa. Ja paljon mielummin kävelen legovallin yli mieheni kainaloon kuin vietän illan siivoten ja väsyneenä kinastellen – toisinaan kuopuskin yllättää siivoamalla levälleen jääneet lelut ihan itse kaappiin.

Tästä uudesta leppoisammasta rytmistä haluan pitää kiinni. Minulla on ollut niin kova kiire milloin mihinkin, että en ole ehtinyt näkemään kaikkea sitä hyvää ja kaunista mitä elämä minulle on tarjonnut. En enää halua olla kiireinen. Haluan elää todellisten arvojeni mukaan. Haluan elää tässä ja nyt. Hiljalleen olen taas alkanut saada kiinni siitä todellisesta minusta. Siitä tytöstä joka antaa sateen kastella kasvot ja hiukset, koska se tuntuu hyvältä. Siitä tytöstä, joka nauraa kovaa ja hymyilee vastaantulijoille. Siitä tytöstä joka hyppää kuralätäkköön. Siitä tytöstä, joka ei kanna murheita. Siitä tytöstä, jolle maailma on auki.