Miten feministi-äiti kasvattaa poikiaan?
Viime syksyn #meetoon nostaman aallon jälkeen on yhä selvempää, että yhteiskuntamme tarvitsee tasa-arvoa. Olen iloinen kaikesta siitä julkisesta keskustelusta, joka tuo esiin rakenteissa olevia epäkohtia ja luo liikettä kohti tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamista. Tasa-arvo ei ole vain naisten asia, vaan se koskettaa kaikkia ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai ihonväriin katsomatta. On korkea aika alkaa tunnistamaan oma positionsa yhteiskunnassa. Etenkin taidealalla on kuohunut ja vanhoja luutuneita asenteita tuuletetaan. Tämä kaikki on tervetullutta.
Kävin viime talvena seminaarissa jossa käsiteltiin mm. rodullista representaatiota näyttämötaiteessa. Oli mielenkiintoista kartoittaa omaa positoita valkoisena, keskituloisena, korkeakoulutettuna, koulutetussa suvussa kasvaneena, normaalisti liikkuvana, heterona ja kielitaitoisena naisena. Minun on helppo tunnistaa naisten ja miesten välinen tasa-arvo, mutta en ole koskaan joutunut kokemaan seksuaalivähemmistöihin kuuluvien tai rodullistettujen henkilöiden tai muiden marginaaleihin kuuluvien kokemusta yhteiskunnastamme. Opinnot ja tutkinto yliopistosta on aina ollut osaltani lähtökohtaisesti oletus ja klassisten taiteiden harrastaminen on ollut läsnä elämässäni jo pikkulapsesta asti. Kulttuurimme ja taidehistoriamme on pääsääntöisesti keski-ikäisen valkoisen miehen historiaa, mikä on helposti nähtävissä esimerkiksi näytelmäkirjallisuuden kaanonia tarkastellessa. Tämä kaikki vaikuttaa siihen millaisiin rooleihin itsemme yhdistämme ja mihin samaistumme.
Otsikon kysymys, siihen minulla ei ole vastausta. Olen kyllä miettinyt tulevaisuutta ja rooleja paljon myös äitiyden kautta. Minulla on kaksi lasta, joista kasvaa valkoisia, korkeakoulutettujen vanhempien lapsia ja tulevaisuuden miehiä. Nykyään puhutaan paljon siitä miten tyttöjä kasvatetaan yhä voimakkaammiksi ja oman arvonsa tunteviksi naisiksi. Haluan kuitenkin painottaa, että myös meidän poikien vanhempien on tehtävä osamme tulevaisuuden kannalta. Meidän on kasvatettava poikamme tukemaan tasa-arvoa ja autettava omalta osaltamme myös toksisen maskuliinisuuden perinteen rikkomisessa. Toksinen maskuliininen malli ei ainoastaan rajoita miehen kuvaa, vaan pitää myös yllä epätasa-arvoa epäterveillä valta-asetelmilla. Haluan antaa pojilleni mahdollisuuden kasvaa ihmisiksi, jotka arvostavat elämää ja ihmisiä lokeroimatta ja tasa-arvoisina. Haluaan kasvattaa poikia, jotka saavat ilmaista vapaasti omaa herkkyyttään ja luovuuttaan – poikia, jotka osaavat arvostaa näitä piirteitä myös muissa.
Minun näkökulmastani tasa-arvo ei ole tukahduttamista tai valkoisen miehen syyttämistä. Kyse on kaikkien yhtäläisten mahdollisuuksien edesauttamisesta. Meillä on yhä voimissaan valtarakenteita ja käsityksiä siitä, että miessukupuoli olisi lähtökohtaisesti hallitseva ja miehisiksi mielletyt ominaisuudet parempia tai toivottavampia. Haluan paitsi antaa omille pojilleni mahdollisuuden ilmaista itseään vailla kahleita siitä, mikä on poikamaista tai miehekästä myös opettaa heidät arvostamaan muita ihmisiä tasa-arvoisina. Aina omien ideaalien mukaan kasvattaminen tai eläminen ei aina ole helppoa. Huomaan olettavani, että poikani ”tietenkin” harrastavat taiteita sekä liikuntaa, odotan hyvää koulumenestystä ja hyvää käytöstä. Nyt kun esikoiseni käy jo yläastetta, huomaan lähtökohtaisesti olettavani hänen tähtäävän eliittilukioon matkallaan yliopisto-opintoihin. Haluan lapsilleni tietenkin heidän parastaan ja oman taustani valossa laaja taiteiden tuntemus ja ylempi korkeakoulututkinto ovat normi.
Yhä uudelleen ja uudelleen huomaan, että omat ideaalini ja oletukseni ovat hieman ristiriidassa. Omaa taustaani en voi muuttaa, mutta voin oppia tunnistamaan sen yhä herkemmin. Olen onnellinen siitä, etten kasvata poikiani yksin. Heillä on myös paljon muita läheisiä aikuisia, joten he saavat monenlaisia esikuvia ja malleja siitä miten elää.
Kuva: Pexels.