Kuinka rakastuin juoksemiseen

Tämä on tarina siitä, miten opin rakastamaan juoksemista. En liioittele kovinkaan pahasti, jos sanon että olen melkein koko ikäni inhonnut juoksemista. Nuorena treenasin viitenä päivänä viikossa akrobatiaa, mutta vihasin juoksemista koko sydämestäni. Lopulta vasta mieheni sai minut kiinnostumaan juoksemisesta ja auttoi minut alkuun. Siihen aikaan työskentelin mm. sirkusopettajana ja tanssijana, joten kuntoni oli jo valmiiksi hyvä ja pian juoksin 5-10 km lenkkejä alkulämmittelyksi ennen työpäivää. Muistan vieläkin sen voitokkaan tunteen, kun juoksin ensimmäisen kerran 10km alle tuntiin ja vielä ihan vahingossa. Sitten tapahtui elämä.

Sairastuin vakavasti ja sairaalasta kotiin päästessäni mummot hurjastelivat rollaattoreillaan ohitseni. Kasvatin kuntoani hitaasti ja uutterasti, kunnes jaksoin kävellä lääkärin määräämät 2h hengästymättä ennen kuin saisin kokeilla uudestaan juoksemista. Kokeilin ja petyin karvaasti. Olin palannut en edes alkupisteeseen vaan jonnekin paljon kauemmas ja juokseminen tuntui kamalalta. Jätin juoksemisen moneksi vuodeksi, koska en voinut sietää sitä pettymystä minkä epätoivoinen hidas puuskuttaminen aiheutti.

Asennemuutos ja tukea ulkopuolelta

Vasta tänä keväänä opin rakastamaan juoksemista. Olin kävellyt paljon pitkiä lenkkejä syksyn ja talven aikana ja keväällä juokseminen alkoi taas kiinnostaa. Päätin aloittaa nollasta. Tajusin, ettei minun ole mitään järkeä verrata nykyistä juoksukuntoani menneeseen – enhän enää heitä voltteja tai kiipeä trapetsillekaan. Ostin Marijke Ten Caten ja Corien Oranjen juoksukirjan Aloitan huomenna, koska pidin sen nimestä ja hauskasta kuvituksesta. Luin muutaman ensimmäisen luvun ja nauroin. ”Ensimmäiset kerrat juoksin pimeässä ja toivoin, ettei kukaan tulisi vastaan. Se oli kamalaa.” Viimeinkin juoksukirja, joka ei aja aloittelijaa pois luotaan. En vielä lähtenyt juoksemaan, mutta puhuin asiasta miehelleni (alku sekin!).

Olimme mieheni kanssa yhdessä kävelyllä, kun valittelin sääreni ja jalkani kipeytyvän lenkkareissani niin, etten voi edes ajatella lähteväni juoksemaan niillä. Olin ajatellut, että ehkä syy on siinä että kävelin juoksemiseen tarkoitetuilla kengillä, mutta mieheni ei niellyt tuota vastausta. Lenkkarit oli kuitenkin olleet minulla jo pidempään käytössä ja vaiva oli toistunut myös niinä harvoina kertoina kun olin yrittänyt juoksemista. Mieheni pyysi minua juoksemaan muutaman askeleen, jotta hän näkisi miten juoksen. Kävi ilmi, että askellan luonnostaan pikemminkin päkiä kuin kantapää edellä, eli kenkäni olivat vääränlaiset minulle. Mieheni ehdotti, että kokeilisin seuraavan kerran toisia lenkkareita.

Myöhemmin ostin silkasta mielenkiinnosta Naturan Goods Companyn Re-start -valmennuksen. Valmennuksen keho-osiosta löytyi Aleksi Seppäsen laatima liikuntaohjelma, joka sisältää paljon juoksemista. Päätin kokeilla, mutta annoin itselleni mahdollisuuden keventää ohjelmaa, jos se tuntuisi liian raskaalta. Yleensä minun on helppo noudattaa selkeitä ohjeita ja ohjelmia, joten tällainen ohjattu mutta itsenäinen harjoittelu sopii minulle hyvin.

Laitoin sääret kipeyttävien lenkkareitteni sijaan kevyemmät pehmeäpohjaiset lenkkarit jalkaan ja lähdin ulos. Ensimmäinen lenkki sisälsi 20 minuuttia juoksemista. Yllätyin, että se sujui niin helposti, samoin seuraava 30minuutin lenkki. Juoksen rauhallisesti ja pidän sykkeen peruskestävyys alueella. En käytä sykemittaria, vaan tarkkailen hengitystäni. Nopean juoksemisen aika tulee kyllä sekin vielä.

Miten opin rakastamaan juoksemista

Muutaman kerran jälkeen totesin miehelleni, että lenkillä tulee hyvä fiilis, mutta lähteminen on vaikeaa. Sitten jotain tapahtui. 30 minuutin juoksu alkoi tuntua lyhyeltä ja lenkiltä palatessa tuntui, että voisin saman tien lähteä juoksemaan uuden samanlaisen. Lenkillä tullut hyvä fiilis jatkui koko päivän. Huomasin alkaneeni odottaa seuraavaa lenkkiä. Pehmeät lenkkarit on toimineet jaloilleni loistavasti eikä minulla ole enää tullut mitään kipuja juoksemisesta. Kengillä on todella suuri merkitys juoksumukavuudessa!

Olen pitäytynyt muuten liikuntaohjelmassa, mutta tiistaina karkasin heti aamusta ”ylimääräiselle” lenkille ja juoksin 40 minuuttia. Vielä keskiviikona juoksin yhden lenkin ennen kuin lähdimme ajamaan kohti Itä-Suomea. Loppuviikosta en mökillä lapsen kanssa kahdestaan ollessani päässyt lenkille. Pakkasin silti lenkkarit mukaan ja karkaan taas tänä aamuna juoksemaan, sillä mieheni liittyi joukkoomme eilen.

Juokseminen on minulle eräänlaista meditaatiota. Minulle on aina sopinut parhaiten liikkeellinen meditaatio, mutten aiemmin tajunnut että sen voin löytää joogamaton lisäksi myös lenkkipolulta. Annan ajatusten virrata jäämättä niihin kiinni. Joskus mieleeni pulpahtaa jotakin ja sitten se taas häipyy. Kuuntelen musiikkia ja annan jalkojen viedä. Juoksen mieluiten rannassa, missä ei tarvitse ylittää autoteitä ja missä voin olla lähellä rakastamaani merta. Juoksemisen jälkeen oloni on hyvä ja energinen, mutta kuitenkin maadoittunut. Olen rakastunut juoksemiseen – ei – olen rakastunut juoksemalla saavutettuun olotilaan.