Reipas tyttö
Minut on kasvatettu olemaan reipas tyttö, tottelevainen, hymyilevä, mutta itse ajatteleva ja mielipiteensä kertova. Monet pitävät minua puheliaana, mitä kyllä olenkin. Pohjimmiltani olen kuitenkin todella ujo. Ensimmäisellä luokalla opettaja kirjoitti todistukseeni arvioinnin, jossa hän totesi minulla olevan paljon kerrottavaa, mutta puhuin liian hiljaa. Juttelimme asiasta kotona. Vanhempieni tarkoitus oli tietenkin rohkaista minua puhumaan ääneen, mutta salakavalasti tämän todistukseen kirjoitetun arvion ja vanhempien kannustuksen seurauksena päädyin rakentamaan itselleni äänekkäämmän ja iän karttuessa jopa ronskin reippaan tytön imagon defenssinä omalle ujoudelleni.
Ihmiset, jotka tuntevat minua vain vähän, pitävät minua usein ekstroverttinä vitsailijana. Ja totta se kai osittain onkin. Sosiaalisissa tilanteissa peitän jännitykseni nauruun ja kevyeen jutusteluun. Havahduin tähän, kun työkaverini sanoi minun juttujeni olevan aina niin hauskoja. Jäin omaan työhuoneeseen kävelleni pohtimaan olenko todella se hauska vitsailija? Vuosien varrella olen pikemminkin tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja tylsäksi ihmiseksi. Olenko epävarmuuttani vähätellyt itseäni, vai jääkö todellinen luonteeni reippaan tytön suojakuoren alle?
Minua lähemmin tuntevat kuvailevat minua aivan eri tavalla. Yksi parhaista ystävistäni kuvasi osuvasti tilanteen, jolloin koki, että meistä tuli tuttujen sijaan ystävät. Olimme juuri aloittaneet yliopistolla fuksivuotemme. Istuimme syysauringon lämmittämillä rappusilla ja söimme isoja täytelakuja, niitä mistä saa revittyä laksitsan värikkään täytteen ympäriltä ja sitten syödä täytteen erikseen. Ystäväni kuunteli höpötystäni ja pohti avoimuuttani. Hän kertoi vuosia myöhemmin pitävänsä tuota hetkeä meidän ystävyytemme alkuna, vaikka sittemmin olikin ymmärtänyt minun höpöttäneen jännitystäni. Muistan tuon hetken hyvin itsekin. Halusin niin kovasti olla tämän ihanan hyvää energiaa huokuvan naisen ystävä, mutta pelkäsin kuollakseni. Häpesin itseäni ja epävarmuuttani, häpesin yksinäisyyttäni. Nykyisin hän on yhä yksi läheisimmistä ystävistäni. Yksi niistä ihmisistä, joiden seurassa koen voivani olla oma itseni niin ilossa kuin surussakin, ihminen joka tuo minusta parhaan esiin ja jolta koen jatkuvasti oppivani uutta. Ihminen jota arvostan, ihailen, rakastan ja kunnioitan todella syvästi. Hänen edessään en häpeä olla minä juuri sellaisena kuin olen.
Olen elämäni aikana ollut reipas tyttö sellaisissa paikoissa ja tilanteissa, kun minulle olisi ollut parasta paljastaa haavoittuvuuteni. Ensimmäinen avioliittoni ei ollut terveellä pohjalla. Itkin ja jopa pelkäsin kotona, mutta reippaana tyttönä pidin kultaien kulissin ylhäällä. Pidin siitä kiinni paitsi suojellakseni itseäni, myös suojellakseni lähimpiäni. En halunnut aiheuttaa huolta vanhemmilleni, sisarilleni tai ystävilleni siitä, miten huonosti asiat kotona olivat. Kun lopulta erosin ex-aviomiehestäni, ei perheeni aluksi uskonut, että erolle olisi todellista syytä. Vasta,kun kerroin isälleni miten asiat meillä oli todellisuudessa olleet, vanhempani heräsivät ja toki siinä samassa myös huolestuivat. Sen jälkeen kukaan ei enää vähätellyt eron syitä. Ja vanhempani vannottivat minua, etten enää ikinä peittäisi heiltä tai muilta läheisiltäni elämäni todellista laitaa tuolla tavalla. Joitakin muistoja tuosta liitosta en ole häpeän ja henkisen kivun vuoksi voinut sanoa ääneen ennenkuin vasta nyt 10 vuotta avioeron jälkeen.
Olen tehnyt elämäni aikana myös ratkaisuja, joita myöhemmin olen kuullut muiden kutsuneen rohkeudeksi. Usein noiden ratkaisujen aikaan olen pelännyt hirveästi, mutta painanut eteen päin reippaan tytön imagolla. Ehkä siis jotain hyvääkin on tästä selviytymiskeinosta seurannut. Onneksi intuitioni on aina ollut vahva ja olen iän karttuessa oppinut yhä vahvemmin luottamaan siihen. Kaikesta ujoudesta ja sisäisestä epävarmuudestani huolimatta, jaksan yhä vain pitää itseäni pohjimmiltaan rohkeana ja kykenevänä ihmisenä. Voimakkaana naisena. Toisinaan minun on vaan puettava reippaan tytön viitta harteilleni, että saan potkittua itseni liikkeelle. Toisalta vuosien suojamuurien takana piileskelyn jälkeen tuntuu, että olen kadottanut osan sitä ihmistä, joka todella olen. Haluan etsiä sitä herkkyyttä ja avoimuutta, joka minussa on. Ujous ei tarkoita rohkeuden puutetta. Herkkyys ei ole heikkoutta. Päälleliimatu rohkeus puolestaan voi estää minua avaamasta itseäni lähimmilleni ja estää minua kohtaamasta ihmisiä aidosti. Mitä enemmän pystyn hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, sitä enemmän myös todellinen ja aito rohkeus ja luottamus itseeni kasvaa. Uusi mantrani onkin itseni hyväksyminen.
Kuva: Pixabay.