#Uraoivallus: Oman osaamisen arvostaminen
Aloitin työurani hyvin nuorena. Olin vasta abiturientti, kun sain ensimmäisen oikean työni. Samalla, kun opin työn hädin tuskin täysi-ikäisenä konkareiden joukossa, opin myös pitämään itseäni työmaailman noviisina. Vaikka vuosia kului ja työkokemusta karttui, pysyi noviisin identiteetti minussa. Pienensin itseäni, koska opintopolkuni ei mennyt kuten teininä olin sen suunnitellut, koska ajattelin opiskelleeni ihan hölmöä alaa suhteessa siihen mitä tein työkseni, koska ajattelin ettei kokemukseni tai koulutukseni riitä, koska minua nolotti olla se mikä olen, koska aina oli kokeneempia kollegoita ympärillä… Syiden lista on loputon.
Epävarmuuteni kasvoi valmistumisen lähentyessä. Päädyin jopa niin pitkälle, että viivyttelin puolivalmiin gradun kanssa puolisen vuotta uskaltamatta tehdä mitään, etten joutuisi yliopistolta kylmään maailmaan, johon en olut mielestäni valmis. Kaiken täm’än keskellä tein silti töitä jatkuvasti opintojen ohella. Kun vihdoin annoin itselleni luvan valmistua haaveilin isoista maisterijuhlista, joita tuttavapiirissäni olin nähnyt järjestettävän. Lopulta juhliminen jäi hätäisesti syötyyn jäätelöön publiikin jälkeen omien vanhempieni ja poikani kanssa. Kotona itkin, kun harmiti niin paljon. En koskaan saanut järjestettyä niitä juhlia. Ajattelin kaikkien muidenkin maailman ihmisten olevan maistereita, enkä osannut pitää valmistumista mitenkään saavutuksena. Miksi siis kukaan muukaan olisi sitä halunnut juhlia? (Myöhemmin olen kuullut, että olisi niitä halukkaita juhlijoita ollut.) Olen ollut mestari vähättelemään omaa tietotaitoani. Pääni sisällä kaikki muutkin tietää kaikki samat asiat kuin minäkin. Toisinaan tämä on johtanut kiusallisiinkin tilanteisiin, kun oletan muden tuntevan automaattisesti samat ihmiset ja nähneen samat teokset ja opiskelleen samat teoreetikot jne.
Vasta viime vuosina olen alkanut saada itselleni uutta ammatillista itsetuntoa. Se vaati muutamia ponnistuksia (minulta) ja kädenojennuksia (ulkouolelta). Sain ensin aiempaa vastuullisemman työn ja sitten pääsin samassa positiossa vielä isompaan projektiin. Projektissa ajauduimme aikatauluihin liittyvien väärinkäsitysten seurauksena tilanteeseen, jossa kokeneempi kollegani ei ollutkaan esityksen alkaessa paikalla. Minun oli pakko tarttua puikkoihin oma-aloitteisesti ja kannettava vastuu. Selviydyin hyvin ja sain kollegaltani, esimieheltäni ja muulta työryhmältä kiitosta. Minua suositeltiin tietämättäni toiseen projektiin, joka minulle myöhemmin tarjottiinkin. Selviydyin siitäkin! Tartuin taas uuteen tällä kertaa ihan erilaiseen työhön ja sitten taas uuteen entistä vastuullisempaan työhön. Hetken aikaa huokailin vanhan huijarisyndroomani kourissa ja pelkäsin olevani liian suurissa saappaissa. Kunnes eräänä päivänä katsoin kokonaisuutta palasina, konkreettisina työtehtävinä – aivan kuten olin aiemmissa töissäni ja jo yliopistolla tottunut tekemään – ja tajusin, ettei lautasella ollut mitään sellaista hommaa, jota en osaisi hoitaa. Helppoa!
Tajusin, että vaikkei koulutukseni olekaan johtanut suoraan yhteen ammattiin (osaan tekemistäni töistä ei edes ole olemassa suoraa koulutusta) olin opintojen, työkokemuksen ja jopa harrastuksieni kautta koonnut itselleni oman ainutlaatuisen ja uniikin työkalupakin. Tajusin olevani sekä asiantuntija että tekijä ja että ainoa, joka voi minulle antaa valtuutuksen olen minä itse. Lupalappuhan oli ulkopuolelta jo monesti annettu, kun minut oli palkattu yhä uudestaan aina edellistä vaativampiin työtehtäviin. Olen huomannut, että kaikkia ei tosiaankaan ole varustettu samoilla tiedoilla ja taidoilla, mikä on meidän kaikkien etu. Paitsi, että voin imeä oppia työtovereiltani ja kollegoiltani (kuten olen nuoresta asti tehnytkin), voivat he myös oppia minulta jotain sellaista mitä en ehkä itse osaisi edes nimetä. Olen ymmärtänyt ja oppinut, että voin menestyksekkäästi soveltaa eri ympyröissä oppimiani taitoja monessa eri yhteydessä, ja että kaiken kokemani ja oppimani pohjalta syntyy uniikki osaamiseni.
Suurin uraoivallukseni tähän mennessä on siis oman asiantuntijuuden ja omien kykyjen arvostamisen oppiminen. Onneksi en ole antanut epävarmuuteni estää minua tekemästä asioita, vaan olen aina tilaisuuden tarjoutuessa vastannut reippaasti: ”Kyllä!” jos työ on tuntunut oikealta. Olen kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka ovat nähneet potentiaalini jo ennen minua ja tarjonneet minulle työmahdollisuuksi näyttää todelliset taitoni. Tämän uraoivalluksen jälkeen olen osannut tuoda oman osaamiseni rohkeasti esiin niillekin, jotka eivät minua vielä tunne.
Lue myös:
Kuva: Pexels.