Tänään minua kosketti
…sanat.
Vauvan syntymän jälkeen sain siskoltani onnittelukortin. Muistan jo silloin pitäneeni siihen kirjoitetusta runosta, mutta nyt vauvakortteja fiilistellessäni (koska vauvan saaneella ystävällä oli niitä myös pitkä rivi, kaivoin omatkin esiin ja ja huokailin) jäin pitkäks aikaa lukeen sitä. Luin ja mietin useaan kertaan, ja koin jonkinlaista vahvuutta. Vois sanoa tunteen olleen jotain ”naiseuden voimaa”, mutta ehkä enemmän miellän sen voimaks elämästä. Omasta elämästä ja uudesta elämästä.
Tätä olemme, paljaita oksia puussa,
kovat, torjuvat käsivarret sen.
Vaan syvällä puhkeamisen kuussa,
kivun kuussa, nyt keinumme vavisten.
Kuori meidät on kahlehtinut
ja se jäykkänä, uhmaten vartioi.
Sen ylpeys loi, ”jätä rauhaan minut”,
vaan lujimmaksi sen pelko loi.
Ja sentään pian, kun ylitsemme
sade lämmin kohisten lankeaa,
sinä hetkenä kenties vapise emme,
syvään vaikka se meidät taivuttaa.
Kenties sanansaattaja jumalainen
se on, joka korviin odottaviin
näin kuiskaa: Puhkea. Nyt ole nainen.
Ja me painamme päämme: Käyköön niin.
Ja katso: murtuvan kuoren alta
nousee vihreys salaamaton.
Se vartemme verhoo, kaikkivalta,
ja rohkea, tyyni ja nöyrä se on.
Ja hitaasti, hitaasti otteensa heittää
kipu puhkeamisen ja katkeruus.
Valo kyyneleiset lehvät peittää.
Tämä olemme: hymy ja hiljaisuus.
Aila Meriluoto