Neuvoloissa on kuulemma siirrytty sähköiseen äitiyskorttiin. En vielä oo ihan perillä siitä, mitkä sen hyödyt on. Pahvinen kortti on mahdoton pitää tallessa ja mukana, joten tiedot on netissä? Ilmeisesti. Raskausaikaisten neuvolakäyntien vähenemisestä oon myös kuullut pariinkin otteeseen, sekin on sekä hyvä että huono. Musta tuntu raskausaikana välillä aika hölmöltä käydä neuvolassa: ”miten menee?” ”hyvin” ”onks mitään kysymyksiä?” ”ei” ”ok katotaan paino” ja sitten moromoro, ens kertaan. Joku toinen taas tuupataan ovesta ulos vaikka mielen päällä pyörii ties mitä, koska seuraava asiakas odottaa jo. Toisaalta, olisko vapaaehtonen käyntitiheyskään kovin hyvä, oletettavasti me kuuliaiset kuitenkin käytäis ne kaikki normikerrat, ja ne jotka haluais tai varsinkin tarvis enemmän käyntejä, ei niitä ehkä noudattais. Siinäpä sitten taas uus kontrollinaihe, miten poimia vaikkapa ongelmatapaukset ja lisätä heille ylimääräsiä kontrolleja ilman, että resurssit menee pyörän pyörittämiseen ja osa vanhemmista saa uuden kriisileiman.

Meidän neuvolassa tosin ei oo koskaan kiire. Vaan yhden kerran on aika tainnut olla myöhässä, kun kesälääkäri sääti tietokoneen kanssa. Muutoin on palloiltu iteksemme tai jonkun toisen perheen kanssa hiljasessa aulassa, ja rauhalliset terkkarit tallustelee kiireettömästi ja aikatauluissa pysyen. Tungos lienee alueellista. Entä sitten ne ite terkkarit? Emmin palstalla sivuttiin lastenkasvatuslehdyköiden ohella myös terveydenhoitajia, ja kommenteissa mietittiin, missä niille opetetaan lässytys. Nyt seuraa paljastus: mä oon opiskellut terveydenhoitajaks, ja lässytys kuulunee alaan. Paitsi että en ikinä päässyt varsinaiseen th-osioon asti. Mun opiskelu kun lähti niinkin kunniakkaasta tavotteesta, että jotain on kai pakko tehä. Muutaman lipsahtaneen välivuoden ja hanttihommien jälkeen totesin, että pakkohan se joku koulu on käydä. Etsin käsillä olevasta hausta vähiten huonointa vaihtoehtoa ja löysin terveydenhoitajan. No mikäs siinä, vaikkapa neuvolaan vauvoja pyöritteleen, pohdin kolme sekuntia ja lähetin hakupaperit. Kävin kokeessa ja pääsin sisään, tulevaisuus vauvanpyörittäjänä oli avoin. Olin vaan unohtanut tarkistaa yhden pikkuseikan, sen mitä opiskelu pitää sisällään. Terveydenhoitajan tutkintoon kuuluu ensin sairaanhoitajan tutkinto, ja sen päälle vuoden ”erikoistuminen” th:ksi. Help me, sairaanhoitaja, en ikinä suin surminkaan ois harkinnut sitä alaa. Pinna palo puolessatoista vuodessa ja suljin koulun oven takanani. Pysyn pöydän tällä puolella.

Joka tapauksessa, käsittääkseni terveydenhoitajan ammattitutkintoon ei virallisesti kuulu lässytyksen oppimäärää. Omien kokemusten mukaan se on valinnainen kurssi, jonka jotkut suorittaa varsin vakuuttavasti ja osa jättää käymättä. Meillä oli onni päästä th:lle, joka ei ollut nähnyt tätä kurssia tarpeelliseks. Meidän äitiys- ja lastenneuvolan hoitaja on nainen, joka on varsin terveellä järjellä ja lämpimällä sydämellä varustettu. Hän puhuu normaalilla äänellä, puhuu sekä mulle että miehelle, puhuu virallisten ohjeiden mukaan mutta ymmärtää myös henkilö- ja tilannekohtaset toimintatavat. Ei oo koskaan kommentoiut rumasti tai ilkeesti, vaan ollut ystävällinen, kannustava ja, no, normaali. Lapselle puhuessa on musta ihan tavallista että äänensävy tietyllä tavalla muuttuu, mutta meidän terkka ei M:kaan puhuessa oo mitenkään överi. Juttelee siis myös pikkuselle ystävällisesti mutta asiallisesti. Itse asiassa me tultiin vakituisen terkkarin kanssa niin hyvin juttuun, että muutonkin myötä pysyttiin hänen asiakkainaan. Voi olla, että uudessa lähineuvolassa olis ollut ihan yhtä hyvä meininki, mutta mitä sitä hyvää vaihtaan. On ollut mukavaa, kun sama tyyppi seuraa lapsen kasvua ja meidän perhettä.

Mun loppuraskaus oli kesäaikaa, joten käyntejä oli tiheesti ja lomien takia tapasin useemmankin hoitajan. Useimmat oli ihan ok, jotkut oikeinkin mukavia ja muutama ei niinkään. Myös yks oikein perinteinen lässyttäjä osu kohdalle, jos siis ennen kun itse vauva oli edes paikalla. Se keskustelu oli kyllä todella vaivaannuttava, koska koin itseni vajaaälyseks pikkulapseks, jonka jokaiseen kommenttiin vastattiin no niih, oi kun kiva niin, jooh, niinhän se on niih, loppu-h siis kuvaa sitä henkäystä mikä läpäläpä-puheessa korostuu.

Oon kuitenkin miettinyt, että onko neuvolakäyntien helppous ollut helppoa siks, että kaikki on mennyt ihan kivasti? Mitä jos olis ollut ongelmaa, hätää, huolta, jotain mistä ei jutellakaan lepposasti. Olisinko sillon saanut yhtä hyvän kokemuksen? Toivottavasti. Ainakin kun M:lla oli onneton unijakso, mainitsin asiasta neuvolassakin. Jonkun verran mietin kuitenkin, että pitäiskö vaan sanoo kaiken menevän hyvin? Joojoo, mä oon se hyvinvoiva äiti, ei meillä oo ongelmia. Mietin jopa pilaanko terkkarin mielikuvan meistä, jos sanon että kaikki ei ookaan täydellistä. Pettyykö se? Hulluja ajatuksia. Ja kun/vaikka sanoin asian ääneen, positiivinen perustuntuma oli silti yllä, eikä neuvolasta tai hoitajasta jäänyt paha mieli.

Minkälaisia kokemuksia muilla on, onko hyvät vai huonot tapaukset enemmistössä?