Kirjotus on ollut ajatuksen alla pitkään, koska aihe on niin vaikee tiivistää. Vuosi on ollut valtavan pitkä ja kovin lyhyt, on tapahtunut niin paljon ja silti kaikki on ollut tavallista. On konkretiaa ja tunnetta.

Yritetään.

Heti alkuun mun on todettava, ettei vauva-arki tuonut mukanaan mitään järkyttäviä yllätyksiä. Tää johtunee siitä, että mulla on pieni pikkuveli, jonka kanssa ehdin asua pari vuotta samassa taloudessa ennen kun muutin omilleni. Vaikken tokikaan ollut päävastuussa lapsesta, tykkäsin hoitaa häntä paljon ja se käytännön homma tuli varsin tutuks ja arkiseks. Myös jo ihan jatkuvasti saman katon alla oleminen valasi, että vauvat ei todellakaan oo vaan söpöjä palleroita. Mulla oli siis jo ennen M:aa varsin omakohtasia kokemuksia siitä, että jos vauva huutaa, niin se todella saattaa vaan huutaa ja huutaa. Tai jos se ei nuku, niin sit se kans ei nuku. Tai vaikka kuinka haluisit juoda kahvis nyt, niin yksin lahkeessa huutavan lapsen kanssa se jää juomatta.

Toisaalta osasin odottaa myös onnen tunteita. Millanen on käsivarrelle nukahtava vauva, miten ihana on kattoo pienen riemua kun se on oppii jotain uutta, miten hyvältä tuntuu sydämessä kun lahkeessa huutaja rauhottuu syliin ja huokaisten painaa päänsä olkaa vasten.

Kokonaan uusia asioita oli lähinnä imetys ja se, että yöhuudolle ei riitä kyljen kääntäminen viereisessä huoneessa vaan jotain pitää tehdäkin. Sekä tietysti henkinen puoli, se että mulla on oikeesti viimenen vastuu. Sen tajuaminen on tapahtunut oikeestaan sykäyksittäin, melkein vielä nytkin se joskus tulee ahaa-elämyksenä että tosiaan, mä (ja tietysti isänsä) oon se, jonka pitää huolehtia tän lapsen kasvamisesta ja siitä, minkälaiseks ihmiseks se kehittyy. Pääosin nää on ollut positiivisia ja melkein jopa voimauttavia pohdintoja, muistaakseni ainoo heikko hetki tuli loppuraskauden viikoilla. Pikkuruisia vaatteita pyykkinarulle ripustaessani ja niitä tuijottaessa mut valtas totaalinen paniikki siitä, miten me pärjätään ja miten elämä menee. Makasin ison mahani kanssa telkkarin eteen levitetyllä vuodesohvalla ja vollotin täyttä kurkkua, E:n yrittäessä rauhotella kävin kaikki skenaariot läpi. Niihin kuulu muun muassa ”mitä jos se vauva vihaa meitä”, ”mitä jos se vauva on mun mielestä kamala”, ”mitä jos sä alat vihaan mua ja muutat pois” ja edelleen yhtä todennäkösenä ”mitä jos mä pimahdan ja muutan salaa ulkomaille ja joudun elään ilman sitä vauvaa”. Nyt naurattaa, sillon tarvin suunnilleen sydämentahdistinta ja tekohengitystä. No, E oli oikeessa, ”ihan hyvin me kuule pärjätään”.

Ihan hyvin on pärjättykin. Lapsikin on tosin ollut suotuisa, joten positiivista perusvirettä on ollut helppo pitää yllä. Eniten pääkopan puhtauteen on vaikuttanut tietysti uni ja oma rauha: kun lapsi nukkuu ensimmäiset puoli vuotta päivittäin useemmat päiväunet joista yhdet kesti aina kolmesta neljään tuntiin (tai viiteen, joskus meni kuuskin), niin ei siinä hirveesti jää aikaa hermojen menetykselle. Vasta M:n täytettyä vuoden päiväunet on jääny yhteen kertaa ja niistä on tullut ”lyhyet”, saattaa nukkua vaan puolisentoista tuntia.

Erityisiä kehitysvaiheita en ala käymään läpi, onhan niistä postauksia läpi vuoden. Listataanpa mieluummin sitä, mikä meni niin kuin odotinkin ja mikä ei. Tiedättehän, ”(niinhän sä nyt sanot,) kyllä sä sitten kun…”. No, nyt on kai se kun.

– Kestovaipat. Alkuun kaikki oli liian isoja, sitten suurin osa oli edelleen liian isoja. Laiskuudella ei hommattu sopivia. Kestovaippojen käyttö on vaihdellut kausittain yks päivässä tai yks kuukaudessa. Nykyään tulee käytettyä vaan pari vaippaa viikossa. Ei siis mennyt niin kun piti, edes toivotulla puolet ja puolet -systeemillä.

– Soseet. Tein ite kaikki muut paitsi suurimman osan hedelmäsoseista. Vuoden kieppeiltä M on syönyt purkkiruokaa muutaman aterian viikossa, muuten vaihtelevasti meidän ruokaa tai omatekemiä ”soseita”. Meni niin kun pitikin.

– ”Kai se nukkuu omassa sängyssä?” Puoli vuotta nukku meidän välissä, kaks kuukautta omassa sängyssä meidän huoneessa ja sen jälkeen omassa huoneessa. Meni semisti niin kun pitikin. Ajatus oli, että ”on sillä oma sänky, pitää katto onko se helpompi syöttää samassa sängyssä kun siirtää takasin”. Oli helpompi. Omaan huoneeseen piti siirtää myöhemmin, yöt kyllä helpotti siirrolla mutta siitä huolimatta mulla on edelleen tosi usein paha mieli kun se on erillään.

– Eipä paljoo kiinnosta vauvakerhot. Kokeilin, ei kiinnostanut edelleenkään. Tai nyt alkaa ehkä kiinnostaan, kun M on hanakka ottaan kontaktia muihin lapsiin, mutta vauvan kanssa harrastuksissa häröily ei tuntunut omalta. (Ja tää on kivasti mennyt jakeluun, en oo enää vähään aikaan kuullut ”siis eksä vieläkään käy missään mammatapaamisissa” -kysymyksiä.)

– Oma aika. Joo kun ”sit sun kaikki aika menee vaan vauvaan etkä sä ees kaipaa mitään muuta! kyllä se vauva menee kaiken edelle!” Hmm, vaihtelevasti. Välillä oon ollut kuten ennen, välillä kuplassa ja välillä on juhlittukin. Ja joo, niitä uutisiakin oon seurannut, vaikka mammulina kuulemma ei ehi eikä kiinnosta.

– Pukeminen. Vaaleenpunasta pakettia lappo sisään heti vauvan putkahdettua maailmaan, mut meitä ei edelleenkään oo vallannut ”niin mäki aattelin, mut on sit kuitenki ollu niiiiiiin ihana pukee noita pinkkejä” -ajatukset. Punanen pipo ja sininen haalari, hyvin tuntuu pyyhkivän.

– Puhuminen. Jonkin sortin kielellisenä ihmisenä oon tyytyväinen tän kohdan toteutumisesta. Puhun M:lle itestäni sekä äitinä että minuna, E:sta en todellakaan puhu muille kun M:lle isinä. Koira on pysynyt koirana eikä hauvana, kuuma kuumana eikä poppana, haava haavana eikä pipinä. Toki ymmärtäminen huomioon ottaen, mutta tykkään puhua M:lle järkevästi ja johdonmukasesti ja asioista oikeesti, en jaaritella ympäripyöreitä. Jostain syystä etenkin vanhempi polvi on huomioinut, että onpa ihana kun lapselle puhutaan kunnolla.

– Kasvatus. Muutamia fiboja oon jo huomannut, joista tulis pyrkiä eroon. Saman asian kohdalla (esim vaatekaapin tyhjennys) välillä kiellä ja välillä sallin, mikä ei tietenkään tee hyvää sääntöjen ymmärtämiselle ja tottelemiselle. Nyt jo välillä suusta lipsahtaa ekana ”ei, älä”, vaikka perään tajuaa että ei olis tarvinnutkaan kieltää ja sitten antaakin olla. Jonkin verran käskyistä jo kuitenkin tajutaan, muutaman kerran M on oma-alotteisesti vienyt leikissä olleet taikinakulhot takasin kaappiin. Meillä ei oo missään vaiheessa ollut kaappien ovissa klipsilukkoja, oon toivonut lapsen ennemmin oppivan että jotain ei saa tehdä, eikä että jotain ei voi tehdä. Hyvä seuraus lukottomuudesta on se, että nyt M pääsee ite viemään roskikseen lattialta löytämiän roskia ja sanomalehtisilppuja (huono seuraus se, että se pääsee kaivaan ne sieltä takasin). Pääosin oon jaksanut ”keskustella” lapsen kanssa, selittää asioita ja opastaa, toisaalta näin pienen kanssa ollut myös selkee ja napakka. Toivon mukaan pitkäpinnasuus kehittyy entisestään kun orastavat uhmat pääsee kunnolla valloilleen.

Otsikkoon, hyvin meni!