Miten tähän päädyttiin

 

Elämäntapamuutos. Oravanpyörästä karkaaminen, going forward

Tai sitten voisin vain sanoa, että paloin loppuun. Lopetin työssä josta jopa pidin, päätin siirtyä kokonaan vegaaniseen ruokavalioon ja löytää elämään taas ilon aiheita, jotta meno olisi muutakin kuin ahdistunutta purnuttamista. 

Selkokielellä: olen aivan pa. Niin persaukinen, etten edes tiedä miten maksan seuraavan vuokran. 

Mutta elämänmuutoshan tämä vain on! Toivottavasti positiivinen sellainen. 

Lähdin tänään lääkärin vastaanotolta uuden sairaslomatodistuksen kanssa, pää taas aivan pyörällä ja totaalisen jumissa. Miten tähän taas päädyttiin? Miksi väsyin taas, olen varmaan mitä huonoin ihminen, kun en kykene edes käymään töissä ilman paniikkikohtauksia tai väsymättä fyysisesti täysin. Ahdisti, kurkkua kuivasi. Koitin pitää mielessä mitä hoitaja oli juuri hetkeä aiemmin sanonut. 

Työpaikkoja tulee aina uusia, ei sun tarvitse tuntea häpeää siitä, ettei nyt ollut sulle sopiva hetki jatkaa. Ei kukaan pääse eteenpäin pelkillä säästöliekeillä” 

Ja niillähän tässä ollaan porskutettu väkisin elämässä eteenpäin: säästöliekeillä. Edellisestä työpaikasta täysin loppuun kulutettuna, kiireisestä ajanjaksosta aina vauhdilla seuraavaan. 

Päätin tällä kertaa kääntää tämän burnoutin ja väsähtämisen aivan päälaelleen, saada siihen vähän paremman kaiun. Elämänmuutos, sitä tämä on. Ja heti rupesi henki kulkemaan jo paremmin, askel tuntumaan himpun verran kevyemmältä. Nyt on aika keskittyä positiivisiin seikkoihin.

Ensi viikosta eteenpäin olen työtön (haa, todella positiivista). Aloitan terapian taltuttaakseni jo vuosia jatkuneen, mutta viimeaikoina reippaasti pahentuneen paniikkihäiriöni (ja masennuksen) vuoksi. Keittiö on jokaista kippoa ja kaappia myöten putsattu kaikesta turhasta: vanhaksi menneet eineskeitot on korvattu hedelmillä, sokeriset myslit tuorepuuroaineksilla ja niin edelleen. 

Olen ylipäätään viime aikoina siivoillut kotona, kait alitajuisesti yrittänyt siten järjestää muutenkin kaaoksessa olevaa elämääni. Kaikki minulla jo kaapin pohjalle päätyneet vaatteet lähtivät jakoon (suurinosa kierrätyskeskukselle, jostain syystä rakastan heidän konseptiaan aivan valtavasti). Ylimääräiset astiat saivat uudet kodit, siivosin jokaisen kaapin ja lipaston turhista vanhoista papereista, kirjoista ja ihan vain krääsästä, kaikesta sekalaisesta tavarasta, josta en edes tiedä miten ovat päätyneet tänne. 

Kotini tuntuu tyhjennyksen ja järjestelyn jälkeen kovin valmiilta henkisille myllerryksille. Uuteen ruokavalioon solahtaminen on myös ollut naurettavan helppoa (en koskaan ole ollut maito- ja lihatuotteiden suurin ystävä) ja pikku hiljaa alkaa tuntumaan siltä, että olen valmis myös hommiin pääkoppani kanssa. Terapian avulla, mutta muutoinkin. 

*

Ja jos tämän avautumisromaanini jälkeen vielä jäi mietityttämään tulevien tekstien aihealueita, niin näin karkeasti listattuna luvassa on ainakin seuraavaa:

– Terapiasta, lääkityksistä ja mielenterveyshäiriön kanssa elämisestä puhetta ilman kiertelyä ja kaartelua. Vihaan sitä faktaa, että nämä ovat kaikki yhä yhteiskunnassamme tabuja, joten tuntuisi typerältä itse niistä sitten hiljentyä. 

– Vegaani ruokavalio ja sen vaikutukset fyysiseen hyvinvointiin, sekä arvomaailmaan ja käyttäytymiseen. Tämä on myös aihe, josta kaipaan valtavasti muiltakin kommentteja ja ajatuksia! Koskaan en ole ollut se innokkain shoppaaja tai pihvien grillaaja, mutta nykyään eettiset ja kestävät valinnat tuntuvat niin tärkeiltä, että haluan todellakin pohtia aihetta ja saada toivottavasti myös vastavuoroisuutta aikaan!

– Työelämä, varsinkin työelämässä väsyminen. On aika hurjaa, että olen alle kolmikymppinen ja kerennyt palamaan jo kaksi kertaa vakavasti loppuun työelämässä, enkä ymmärtääkseni ole ainut. Mitä ihmettä, miksi me nuoret aikuiset ajamme itsemme (ja vähän toisiammekin) äärirajoille varsinkin työelämän suhteen?

Ei siis muuta kuin tervetuloa saitille ja toivottavasti saadaan aikaan jotain kirjoittamisen (sekä lukemisen!) arvoista.

Kommentit (4)
  1. Toimistohiiri oravanpyörässä
    9.2.2019, 11:25

    Tämän sinun blogin löytäminen tuntui kun lämpimältä halaukselta. Hiihtelen tällä hetkellä aivan samalla ladulla kuin sinä, tosin tulen täällä sinun perässä: En ole vielä uskaltanut tehdä päätöstä hypätä oravanpyörän ulkopuolelle, vaan pyörin täällä vielä häntä tiukasti pyörän pinnojen välissä 😀 Olen myös ”unelmatyössäni”, ollut nyt vuoden, mutta voin todella huonosti. Toimistohiiri, jonka sydänkin läpättää kuin pienellä eläimellä. Näin viikonloppuna tuntuu niin hullulta, että jotkut saamarin paperit ja numerot voi olla niin tärkeitä, että syke nousee. Mutta maanantaina kun palaan toimistolle, on todennäköisesti taas kyse elämästä ja kuolemasta. Tunnistan niin esimerkiksi tuon oksettavan olon, jonka takia en pysty syömään. Tuntuu ihanalla tavalla hullulta, että joku on käynyt/käy tätä samaa läpi ja vielä näin samaan aikaan. Mistä sait rohkeuden tehdä tämän ison päätöksen irtautua tai tuliko se pakkona kehon ja mielen puolesta? Jään seuraamaan ehdottomasti, kuka tietää vaikka tässä ihan inspiroituisi oikein leap of faithiin 😀 Kiitos kun kirjoitat! <3

    1. Kuulostaa niin tutulta tuo, miten älyttömältä se tuntuu kun normaalit toimistotyötkin saa jotenkin raiteiltaan ja ahdistuneeksi. 

      Ja apua, rohkeus on varmaan se väärin sanavalinta hetkeen! 😀 Olisinpa ollutkin rohkea, sen sijaan romahdin vain täysin ja aamuna, jolloin olisi pitänyt mennä töihin, meninkin lääkäriin ja ilmoitin etten enää vaan pysty. Menin tutulle vastaanotolle, sillä tunsin oloni siellä edes jotenkin turvalliseksi heittää ilmoille niin ”yhteiskunta kelvotonta” kommenttia. Pyysin ihan suoraan hoitajalta ja lääkäriltä mielipidettä että mitä teen, ja vastauksena oli tosiaan tuo, ettei ole mitään hävettävää ja työpaikkoja tulee aina uusia, ettei maailma lopu siihen etten pysty tekemään jotain toimistotyötä.

      Ilman heidän kannustustaan en tiedä miten olisi käynyt. Olisin ehkä jaksanut sinnitellä vielä pari viikkoa, mutta tuskin. Oireilin niin voimakkaasti ja fyysinen pahoinvointi oli läsnä aina heräämisestä lähtien, enkä jo pelkästään sen vuoksi pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin huonoon olooni. Mutta ehkä joku rohkeus sitten iski siellä vastaanotolla, kun ilmoitin että haluan ihan tosissani nyt terapiaan ja saada muutakin kuin lääkkeellistä apua, koska tuntuu siltä etten enää pärjää. Että pakkona tavallaan tuli tämä leap of faith. Rohkeus tuntuu vielä tosi pelottavalta, mutta toivottavasti sitäkin alkaisi pikkuhiljaa tulemaan lisää. Pidän tavallaan rohkeutena jo sitä, että olen ollut niin avoin tästä tilanteesta lähipiirilleni ja päässyt niinkin haastavaan tilanteeseen kuin siihen, että lähete psykiatriselle polille on tehty ja ylihuomenna on ensimmäinen käynti heidän puolellaan. Askel kerrallaan! 

      Tulipa nyt romaani vastaus. 😀 Mutta kiitos kommentista. <3 Oon sitä mieltä, että näin syvissä ja ahdistavissa vesissä vertaistuki on todella tärkeää. Ja kovasti kutkuttelee ajatus siitä, että saisi jotain ns. hyötyä irti tästä elämäntilanteesta, että saisi edes tarjottua sitä vertaistukea muille samaa läpikäyville just esim. bloggaamalla ja kommenttikentissä.

  2. Tsemppiä, toivottavasti saat terveytesi taas raiteilleen, että pystyt palaamaan työelämään. Ruokavalion laittaminen kuntoon on varmasti tosi hyvä alku. 🙂

    1. Kiitos! Huomaan muuten jo parissa viikossa ruokavalion vaikutukset, mikä kyllä kannustaa keskittymään siihen jatkossakin. 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *