Ennen digikameroita filmirullan kehitys valokuvaliikkeessä oli aina suuri asia. Kuinka ihanaa olikaan nähdä kuvat, joista osa saattoi olla jo aika vanhojakin, kun filmirulla vihdoin oli saatu täyteen. Minä otin tänään 119 kuvaa ja siirsin ne illalla iPadille ja sydän pamppailen tutkin, miten onnistuin vangitsemaan kevätkaihonkukkien sinisen maton ja saniaisten ensimmäiset kippurahännät. Jostain syystä tuo tunne ei yhtään laannu, vaikka kesäaikaan otan useinkin sata kuvaa päivässä. Vapaahetkinä kuljen aika usein kamera toisessa kädessä ja kuokka toisessa. Sitten kuokkiessa unohdan kameran jonnekin muurikiven reunalle, joskus jopa vesisateeseen. Nykyään haahuilen näin arkipäivisinkin etätyöpäivän kahvi- tai lounastunnilla.

Aloitimme eilen terassin laatoituksen ja siinä touhutessa on pari päivää mennyt niin, että huomasin tänään kirjaimellisesti linssin läpi, että kotkansiipisaniaiset olivat lähteneet kasvuun. Ovat ihan lemppareitani, en ymmärrä, miten olin voinut missata tuon. Nyt on sitten senkin edestä saniaiskuvia, joten ainakaan näky ei pääse unohtumaan. Päivän paras hetki oli se, kun sade loppui ja aurinko tuli esiin ja kaikki kasvit kimmelsivät ilta-auringossa, näky oli ihan satumainen.