M:n hautajaiset pidettiin kohtalaisen nopeasti, kun hänet saatiin onnettomuuden jälkeen Suomeen. Järjestimme niitä pitkälti yhteistyössä hänen äidin kanssa. Myös oma äitini oli jonkun verran mukana, auttamassa minua, koska olin suorastaan flegmaattinen jossain kohtaa. Tunteiden kirjo oli niin suuri vihasta suruun, että asioiden järjestäminen tuntui todella vaikealta. Ihan jopa puhelin soitot. Mieli teki vain olla rauhassa, käpertyneenä sohvalle tai sängylle tai lattialle, kunhan olisi saanut olla rauhassa ja yksin.
 
Hautajaisten järjestely oli siis todella raskasta. Sinnittelin sen ajatuksen voimalla, että kun ne on ohi, saan rauhassa surra. Olin järjestelyiden aikaan samaan aikaan vihainen vähän kaikesta (itse onnettomuudesta, lentokoneen lentäjälle, maailmalle, Jumalalle jos hän on olemassa, jopa M:lle…). Vihan keskellä olin myös äärettömän surullinen ja voimaton. Tuo aika on todella vaikea selittää, mutta en paljoa nukkunut, itkin vähän väliä. Puhuin M:lle, ihan kuin hän olisi vielä ollut läsnä. Tähän ”menehtyneelle henkilölle puhumiseen” tulen palaamaan jossain myöhemmässä julkaisussani tarkemmin.
 
Saimme järjestettyä kuitenkin aika kauniin tilaisuuden. Mustiin pukeutuneena itkin kirkossa hyvin paljon. Vanhempani oli siellä tukenani, mikä oli todella hyvä, koska en olisi pystynyt laskemaan kukkalaitetta saatika sanomaan muistolausetta yksin. Hyvä kun pääsin arkun viereen pystyssä. Koko hautajaisten ajan odotin, että ne olisivat jo ohi. Jotkut jättävät jäähyväiset vainajalle hautajaisissa, mutta minusta tuntui, että hautajaiset olivat vain seremonia, jossa piti esittää vahvaa ja todellinen suru ja jäähyväisten jättäminen alkaisi vasta tämän jälkeen. Sen lisäksi, että rakas ihminen on menehtynyt, sitä mielessä miettii muutenkin todella syvällisiä: mitä kuolema on? Millaista se on, kun on olematon? Onko taivasta? Vatsahapot syövyttävät ruumiin – onko todella niin että katoaaa? Mitä kun koko maailmankaikkeus joskus räjähtää -eikö elämästämme jää mitään jälkeä? … Ja niin edelleen.
 
Olin väärässä siinäkin, kun luulin, että hautajaisten jälkeen saisi rauhassa surra. Hautajaisten jälkeen alkoi monen käytännön asian järjestely. Melkein jokainen päivä joku asia muistutti M:sta ja siitä, että vielä hetki sitten hän oli täällä. Välimatkasta huolimatta hän tuli aina kun mahdollista luokseni. Kuvitelkaa, asuimme pääasiassa (M:lla oli kahdessa kaupungissa asunnot) tapahtuman aikaa eri paikkakunnilla (välimatka sellaiset rapiat 400 km) ja M oli normaalisti yli puolet viikosta ulkomailla, ja silti näimme joka viikko, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Olen itse työelämässä ja yliopisto-opiskelija, myös sivutoiminen yrittäjä, joten ajan repiminen oli ennen M:n tuloa elämääni vaikeaa. M oli henkilö, kenen vuoksi aikaa kuitenkin järjestyi. Olimme molemmat kiireisiä, mutta meillä oli silti aikaa toisillemme.
 
Muistan, kun M suhteemme alkuaikoina kertoi olleensa joskus koulutuksessa, jossa hänen kouluttajansa oli sanonut, että kukaan lentäjä ei pääse lentäjän uraa loppuun siten, ettei sattuisi jotain sellaista onnettomuutta, jossa tuttu lentäjä saa surmansa. En silloin edes niin kiinnittänyt tuohon hänen lausahdukseen huomiota, mutta se on pulpahtanut mieleeni kristallin kirkkaana näin jälkeenpäin, kun olen miettinyt paljon häntä, keskustelujamme, hänen ihmeitään, eleitään, puhetyyliään, hymyään…
 
En ollut uskonut, että M oli myös osaltaan varautunut onnettomuuteen niinkin paljon, kuin hänen kuoleman jälkeen kävi ilmi, että oli. En usko, että hän todella ajatteli että hän joutuisi lento-onnettomuuteen, mutta selvästi hän oli henkivakuutuksessaan, pankkiasioissaan, testamentissaan ja niin edelleen, ottanut huomioon sen tosiasian, että hänen ammattinsa/harrastuksensa saattaisi johtaa myös hänen kuolemaansa. Hän oli ajatellut lähimmäisiään. Olimme M:n kanssa seurustelleet virallisesti vasta alle vuoden, kun hän menehtyi, mutta hän oli jossain välissä ajatellut myös minua, kun oli näitä laatinut. Jotenkin karmivaa, mutta samalla tieto tästä sai muistamaan, millainen hän eläessäänkin oli: otti asiat huomioon, oli realistinen ja halusi lähimmilleen aina hyvää.

Siitä on nyt reilu kolme kuukautta, kun sain puhelinsoiton eräänä aamuna poikaystäväni äidiltä. Tiesin heti, että jotain on sattunut, koska emme olleet vielä ehtineet edes hänen äitinsä kanssa tutustumaan niin hyvin, että hän olisi muuten vain minulle soittanut. Äänensävy oli seuraava asia, josta tiesin, että pian kuulemani tulee musertamaan minut pienen pieniksi palasiksi.
 
Hänen äitinsä on lähes koko elämänsä kotiäitinä viihtynyt rouva, jolla on aika kylmät hermot. Soittaessaan hän kertoikin minulle ensin asian melko tyynesti. On sattunut lento-onnettomuus, jossa M on ollut mukana. Kirjoitan tässä blogissa poikaystävästäni kirjaimella M, koska en halua kirjoittaa hänen nimellään. Puhelun lopussa M:n äidin tyyneys oli tiessään ja puhelussa aisti epätoivon ja lohduttomuuden.
 
M oli ammatiltaan lentokapteeni. Onnettomuus sattui työajan ulkopuolella, pienkoneella, sillä hän oli myös aika aktiivinen harrastelentäjä. Onnettomuus ei sattunut Suomessa. Kyseisessä  kohtalokkaassa onnettomuudessa M ei itse lentänyt, vaan oli kaksipaikkaisessa koneessa takapenkillä. 
 
Onnettomuuden ajankohtana oli huono sää, ja he olivatkin navigoimassa takaisin kohti lentokenttää. Koska nyt oli kyseessä pieni harrastelukone, ei siellä ollut mittareita tai muita apuvälineitä, ja niin lentäjälle kävi navigoinnin kanssa virhe ja huonon sään/pilvisyyden vuoksi tuntemattomalla alueella kone osui vuoreen. 
 
Tästä kaikki sai alkunsa ja tämä tulee todennäköisesti olemaan ainoa kerta, kun tässä blogissa tulen itse onnettomuutta tai suuremmin M:n elämää käsittelemään. Tässä blogissa on tarkoitus keskittyä pääsääntöisesti onnettomuuden jälkeiseen aikaan, suruun ja muuhun. Tottakai tulen kertomaan jonkin verran suhteestamme – millainen se oli, jotta on helpompi päästä kärryille surussa ja sen eri vaiheissa. Pääpaino tässä blogissa on kuitenkin onnettomuuden jälkeinen aika.
 
Kun M:n äiti oli soittanut surupuhelun, olin sokissa. Muistan etten edes uskonut sitä todeksi. Olin ihan varma että olen unessa, ja yritin ”herättää itseäni”. No, enpä tuosta herännyt. Toisinaan kyllä edelleen toivon, että tämä todella olisi unta, ja heräisin. Mutta tämä uni olisi todella pitkä uni, jos niin olisi.

Seuraavaksi tiedon saatuani yritin soittaa M:n numeron lukuisia soittoja. Tuloksetta. Tästä eteenpäin en oikein muista, mitä tein tai ajattelin. Ehkä aivoni alkoi sanoa minulle, että puhelu on todellinen. Ihmisen aivot ovat niin fiksut, että pyrkivät suojelemaan kaikelta pahalta.
 
Jossain kohtaa soitin omalle äidilleni. En ollut itkenyt vielä yhtään tuossa kohtaa, enhän uskonut asiaa todeksi edes vielä. Puhelussa äidin kanssa menin kuitenkin jotenkin paniikinomaiseen tilaan, kun mietin oliko äskettäin saamani puhelu voinut olla totta ja M todella ollut lento-onnettomuudessa, jossa hän olisi oikeasti kuollut. Kuollut. 

”Menin täysin lamaantuneeseen tilaan. En edelleen uskonut asiaa todeksi, vaikka tiesinkin sisimmässäni, että niin todella on tapahtunut.”

Jossain kohtaa tieto vahvistui minullekin. M oli tosiaan ollut onnettomuudessa ja hänen ruumiinsa (tai osat siitä) tultaisiin kuljettamaan kotimaahan joidenkin päivien päästä. Menin täysin lamaantuneeseen tilaan. En edelleen uskonut asiaa todeksi, vaikka tiesinkin sisimmässäni, että niin todella on tapahtunut.