Samasta työstä kuuluu miehelle ja naiselle sama palkka. Olen ollut sitä mieltä jo nuoresta tytöstä asti. Sen verran mussa asuu feministiä. Ja siihen se sitten taitaakin jäädä.

Olen vanhanaikainen ja haluan miehessä ja naisessa olevan eroavaisuuksia. Meillä mies hoitaa raskaat työt ja minä kevyemmät. Toki teemme kotitöitä ja remppahommia yhdessä, mutta en halua olla se joka meillä vaihtaa autonrenkaat ja kiinnittää räystäslaudat. Vastaavasti minä hoidan pyykinpesun ja pölyjenpyyhkimisen. Periaatteessa yleisimmät kotityöt tekee se kumpi ehtii eikä meillä koskaan 17 vuoden aikana ole laskettu kumpi on tehnyt ja kuinka paljon. Sama päti lastenhoitoon kun nämä olivat pieniä. Lasten harrastuksista vastasin periaatteessa minä, mikä taas  johtui siitä, että tuohon aikana miehen työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.

Ruoanlaitto on suurimmilta osin miehen käsissä sillä hän tekee laittoman hyvää ruokaa ja tykkää kokkaamisesta. Minä osaan tehdä perusspaghetin ja makkarakastikkeen, mutta ruoanlaitto sinänsä on mulle inhokkihommaa. Ja mikäpä sen ihanempaa kun mies tekee viikonloppuna taivaallisen hyvää ruokaa ja sen jälkeen köllähdetään sohvalle telkkaria katsomaan. Hoidan ilomielin ruoanlaitosta aiheutuneen sotkun aterioinnin jälkeen eli winwin – tilanne.

Remonttihommia teemme yhdessä sillä työnjaolla, että minä suunnittelen, hän toteuttaa. Toki autan kantamalla tavaroita ja siivoamalla, mutta itse työ on hänen käsissään. Mies joka osaa käyttää sahaa ja vasaraa on mielestäni miehekäs ja mukava katsella. Sukupuolien välinen jako toimii tässäkin meillä aivan loistavasti.

Mieheni on loistava ideoimaan puutarhassa ja yhteinen harrastuksemme onkin pihan rakentaminen. Odotan innolla kesäloman alkamista jolloin pääsemme toteuttamaan idoita joita olemme suunnitelleet. Tämäkin menee niin, että hän hoitaa raskaat työt ja minä kevyet.

Rupesin pohtimaan tätä tasa – arvoa tänään kun iltapäivälehden lööpissä oli juttua kuinka naiset paljastelevat rintojaan Instassa ja viikonloppuna oli tapahtuma rannalla missä oltiin yläosattomissa. Kysymys kuului, että miksi vain miehet saavat olla yläosattomissa. Kun mä en vaan käsitä. Miksi helvetissä naisten pitäisi kulkea tissit paljaana siellä missä miehet voivat olla paidatta? Vaikka kuinka halutaan elää haavemaailmassa jossa mies ja nainen ovat samanlaiset niin eivät ne vaan ole. Meillä on ruumiinrakenteellisia eroja jotka ovat meillä jo syntyessä. Naisilla on ne tissit- isot, pienet, pystyt, riippuvat – mallia ja kokoa on vaikka minkälaista, mutta yhtäkaikki ne ovat olemassa. Ja melkein jokaiselle heteromiehelle niiden näkeminen on eroottinen tapahtuma. Sille ei voi mitään. Mies taas kun kulkee ilman paitaa niin sen eroottisuusarvo on reilusti pienempi. Miehen tissit eivät ole mielikuvituksen sytytttäjät.  Sillekään ei voi mitään.

Mulle ei tulisi mieleenkään nousta barrikadeille sen takia, että haluan fyysisesti samat oikeudet kuin miehillä. Mä haluan olla naisellinen. En todellakaan halua kulkea tissit paljaana julkisesti ja julistaa, että mulla täytyy olla siihen oikeus. Mitä helvettiä mä sellasella oikeudella tekisin? Mitä se mua hyödyttäis? Missään nimessä en suostu kulkemaan yhdenkään miehen talutusnuorassa ja teen omat päätökseni, mutta sitä ei saavuteta sillä, että jaan kuvia itsestäni tissit paljaana tai teen naisten kanssa tissitpaljaana -ketjua rantavedessä. Tissit on jees, mutta ne eivät ole oikotie henkiseen tasa-arvoon joka taas itselleni on kaiken perusta. Kumpikin sukupuoli on yhtä tärkeä ja korvaamaton ja fyysisen puolen osalta – eläköön ne pienet erot.

Tässä iässä on väkisinkin tullut koettua kuolemaa ja menetyksiä. Olen onnekas, että minulla on vielä molemmat vanhemmat, puoliso ja lapset hyvässä kunnossa. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että he ovat olemassa.

Mä olen aina ollut koirahullu ja lapsena päätin, että kun kasvan isoksi niin mulla on monta koiraa. Ja tuon unelman olen elämässäni täyttänyt. Olen saanut pitää elämässäni monta ihanaa koiraa ja se mitä ne ovat antaneet on sellaista ettei siihen löydy sanoja. Jottei olisi kuitenkin liian sokerista niin se määrä mikä meillä on askarreltu kämppää ja huonekaluja – siitä voisi tehdä ihan oman bloginsa…

Jokaisen koiran kuolema on ollut tragedia. Ne ovat meille perheenjäseniä ja rakkaus niitä kohtaa on syvällä sydämessä. Kun tulee aika tehdä päätös ja sanoa hyvästit niin joka ikinen kerta hajoan palasiksi. Niitä palasia sitten kokoilen siru sirulta ja pikkuhiljaa sydän on yhtä arpea rosoisempi.

Menetin 14 kuukauden sisällä neljä koiraa. Neljä rakasta perheenjäsentä. En osaa sanoa miten olen selvinnyt. Hyvin ja huonosti. Riippuu päivästä.Vanhan koiran menetyksen pystyn hyväksymään, vaikka se koskee. Ensimmäistä kertaa koin nuoren koiran kuoleman viime helmikuussa. Maaliskuussa Tytsy olisi täyttänyt kolme vuotta. Syöpä päätti kuitenkin erottaa meidän yhteisen polkumme erilleen. Tytsy oli minulle jo toinen ”once in a lifetime koira”. Rudin kuoleman jälkeen ajattelin ettei toista sellaista tule, mutta olin väärässä. Tytsy oli omalaatuinen, älykäs ja huumorintajuinen. Kun oltiin metsälenkiltä palaamassa takaisin autolle niin muiden hypätessä kyytiin, Tytsy makasi puskan takana tarkkailemassa. Se oli omasta mielestään hyvässä piilossa, vaikka tottakai aina näimme sen. Tuo temppu jaksoi aina naurattaa ja kuinka kaipaankaan sitä nappisilmää  joka tuijottaa meitä intensiivisesti puskan takaa. Öisin heräsin siihen, että se tuli seisomaan sänkyni viereen, kuono sentin päässä kasvoistani. Kun avasin silmät ja annoin luvan hypätä sänkyyn, se oli hujauksessa kyljessäni lämmittämässä. Kyllä, meillä koirat saavat nukkua sängyssä.

Niin, nuoren koiran menetystä en pysty hyväksymään. Se jäytää ja kalvaa ja suru tulee valtavana putouksena. Ja kun suru iskee niin samalla itken myös muita koiriani. On ehkä itsekästä sanoa , etten pysty hyväksymään, mutta tiedän, että ajan kanssa opin  tapahtuneen kanssa elämään. On vain pakko, sillä elämä jatkuu.