Minä ja unelmaelämä
Onko minulla edes sellaista? Unelmaelämää.
Tiedättehän, kun ihminen muuttuu ja kehittyy, niin myös unelmat muuttuvat. Unelmat saattavat muuttaa muotoaan, vanhojen unelmien tilalle saattaa tulla uusia unelmia. Iän karttuessa elämä alkaa realisoitumaan, ihminen oppii päivittäin niin itsestä kuin ympäröivästä maailmasta jotain uutta. Sen uuden oppiminen avaa myös omaa elämää, antaen uusia näkökulmia. Asiat loksahtelevat pikkuhiljaa paikoilleen, sinä ja sinun ajatukset loksahtelevat paikoilleen. Ja tietyssä iässä ihminen alkaa tunnistamaan itsensä niistä ympärillä olevista muista kanssaihmisistä, ja ymmärtää, kuka minä olen, mitä minä haluan, mitkä on ne minun jutut.
Ihanalla blogisiskollani, Veera Marialla on muuten upea, pohtiva, teksti oman itsensä ja juuri sen oman äänen löytämisestä. Oma ääni kun saattaa joskus hukkua muiden sekaan. Tärkeintä on, että sen taas löytää ja kun löytää, pitää siitä kiinni.
Mitä unelmoin alle kaksikymppisenä, ei ole enää samaa unelmaa kuin mitä unelmoin nyt, 26-vuotiaana. Aiemmin unelmoin elämästä maailmalla, sellaisesta jatkuvassa liikkeessä olosta. En kuitenkaan enää. Mikään muu ei ahdista yhtä paljon kuin ajatus siitä, että olisin jatkuvasti menossa töiden takia enkä voisi viettää aikaa kotona ollenkaan. Tai ajatus siitä, että minulla ei olisi kotia tai koti-ikävän tunnetta lainkaan. Koti olisi vain kääntöpaikka, matkalaukun purku- ja täyttöpaikka. Muuten tyhjä, tunteeton ja eloton.
Olen aina unelmoinut kansainvälisestä työstä, unelmoin edelleen. Se unelma tuskin koskaan katoaa. Kansainvälinen työ ei kuitenkaan tarkoita, että joutuisi olla alati matkustamassa saatika liikkeessä. Onneksi. On monia eri tapoja tehdä kansainvälistä työtä, ja nykyään se on Suomessakin yleistä ja erittäin mahdollista. Olen löytänyt vahvan rakkauden omaa kotimaata kohtaan, enkä täältä hevillä muuta pois, en pysyvästi ainakaan.
On vaarana, kun sanoo omia unelmia ääneen, ne tuppaavat ajan saatossa toteutumaan. Koettu on, nähtykin. Siksi uskallankin sanoa omia ajatuksia ja unelmia ääneen, koskaan ei tiedä kuka ne huomaa ja mitä tapahtuu. Toivon että kaikki olisi rohkeita tämän asian kanssa – mikään unelma ei ole hölmö, kaikki on yhtä arvokkaita ja merkityksellisiä myöntää ääneen. Ja kaikilla unelmat kuuluvat olla erilaisia, se kuuluu elämään.
Minun ammatti-unelmissa pyörii vahvasti ja selkeästi sanat (on pyörinyt jo muutaman vuoden): kansainvälisyys ja matkailu, valokuvaus, sisustusarkkitehti, muotoilija, kääntäjä/tulkki, auttaminen – kaikki tasaisesti samalla viivalla. Ehkä haluan kokeilla kaikkia yksi kerrallaan, ehkä haluan yhdistää nämä kaikki. Kukaan ei tiedä tulevaisuuttani, en edes minä, enkä haluakaan. Elämä vie sinne minne kuulun. Haluan myös joskus kirjoittaa kirjan ja kuvittaa sen omilla valokuvillani, muistoksi itsestäni (toivon mukaan) tuleville jälkeläisilleni. Jättää edes sitä kautta jäljen tähän maailmaan.
Kaikkea ei kuitenkaan saa kerralla, heti-tässä-nyt -metodi ei ole mahdollista. Siksi annankin vuosien tehdä ihmeitä. Annan maailman muuttua ja samalla annan myös luvan itselleni muuttua. Ja olla kärsivällinen, sitäkin yritän.
Kaunista elokuun viimeistä viikkoa – värikäs syksy, se on pian täällä!
xx Vilhelmiina