Ajatuksia näin joulukuussa (seikkailuistani)

Muistan kevään 2017, kun matkustin ystäväni luo Tornioon ja tiesin, että tästä saattaa tulla aikamoinen seikkailu ja että seikkailuni luon minä itse. Tiesin jo ennen Lappiin lähtöäni, että tulisin viettämään kesäkuukaudet Tukholmassa, mutta halusin kokea vielä sitä ennen viimeisen niin sanotun kevätkuukauden Suomen Lapissa. Ei minulla paljoa rahaa ollut, olin oikeastaan käyttänyt kaikki säästöni, mutta lähdin silti ja ajattelin, että kyllä vielä jonain päivänä saan jotain paljon parempaa takaisin.

Kun tulin Tornioon, tunsin vain yhden ihmisen. Tiesin muutamia, jotka nyt jo tunnen. Nopeasti siellä tutustui, niin kuin kaikkialla, kun omaa avoimen sydämen ja avaran mielen. Päiviäni ilostuttivat uudet ihmiset ja uudet asiat, joita opin, kun sain työskennellä ystäväni kahvilassa. Halusin olla läsnä ja äärimmäisen lähellä. Ystäväni teki kovan työn perustaessaan kahvilan ja esikuvaksenikin häntä voin kutsua, sillä rohkeuttahan tuollainen vaatii. Oli upeaa saada olla mukana kahvilan perustamisessa, aina sieltä alun remonttivaiheesta sinne loppuun (kun kahvila suljettiin) saakka. Rakastin joka hetkeä ja minulla (meillä) oli tosi kivaa, hulvatontakin.

Torniossa asuin siis toukokuun 2017, kunnes lähdin töihin naapurimaahamme. Tukholmassa ollessani mietin, mitä haluan seuraavaksi tehdä. Halusin päästä opiskelemaan. Halusin opiskella ja halusin muuttaa Lappiin. Ei ollut mitään muttia, vaan niitä minä halusin. Palattuani Tukholmasta en halunnut jäädä hetkeksikään paikoilleni, vaan heti elokuun lopulla lähdettiin ajamaan parin ihanan tytön (Riikka ja Karolina, terkut ja kiitos vielä hauskasta automatkasta molemmille, takk!!) kanssa Lappiin, heillä suuntana Pohjois-Norja ja minulla Tornio. Olin ihan että tätäkö on onnellisuus, kun kaikki tuntui juuri niin hyvältä, juuri sillä hetkellä, juuri siellä. Ehkä se oli sitä.

Sain tehdä töitä ystäväni kahvilassa, ja muutenkin auttaa kaikessa mitä vain osasin (ja myös mitä en silloin vielä osannut, mutta nyt olen jo oppinut), samalla kun hain itselleni koulupaikkaa. Asuin hetken ystäväni luona, kunnes löysin ensimmäisen hyvältä tuntuvan asunnon, johon minulla oli onneksi varaa muuttaa, olinhan säästänyt kynsin hampain kesän aikana tienaamiani rahoja. Ei minulla ollut kuin matkalaukullinen tavaroita (siis vaatteita) Tornioon tullessani, joten oli hassua asua ensimmäinen kuukausi tyhjässä asunnossa, vain pieni vaatekasa seuranani. Asunto tuntui niin isolta, vaikka oikeastaan se ei ollut. Pian sain loputkin omaisuuteni Tornioon ja pääsin sisustamaan asuntoani (Tornion kirpputoreilta löytyi ihania aarteita, joita en tule varmaan koskaan myymään).

Sain tietää koulupaikasta, kun olin Turussa (varför Paris vi har ju Åbo). Olin lähdössä juuri ystäväni kanssa kuvailemaan, oli marraskuu, satoi räntää ja oli muutenkin kamalan synkkää (mutta säästä viis). Katsoin sähköpostini vielä ennen ulos lähtöäni, ja siellä luki jotain mistä olin jo tovin haaveillut (no tietenkin soitin kaikille mahdollisille tyypeille ja hypin ilosta muutenkin). Sanoin itselleni, että ihan sama vaikka nyt on synkkää ja sataa räntää, minä pääsin kouluun ja aion pitää tämän aurinkoisen mielen vaikka kuinka joskus tulevaisuudessa vielä tuntuisi epätoivoiselta (sillä kun uskaltaa uskoa itseensä ja luottaa omiin unelmiin, se jonain päivänä palkitaan). Kävelin Aurajokea pitkin (täl puol jokke) Turun Tuomiokirkolle, sillä se oli meidän spot, jossa tapasimme. Sinä päivänä Turun Tuomiokirkko sai joulukuusen eteensä (ja jäin vähäksi aikaa fiilistelemään sitä touhua). Kävimme ystäväni kanssa aivan ihanassa kahvilassa (Kembuz Café, siinä yliopiston lähellä) juomassa lämpimät teet, ennen kuin lähdimme kuvailemaan. Meillä oli todella hauska iltapäivä seikkaillessamme Turussa. Hyviä keskusteluja ja lopputuloksena mageita kuvia. Kun tiemme erosivat (minä lähdin kävelemään keskustaa kohden tois puol jokke, hän taas täl puol jokke), tiedän, että molemmille jäi tuosta päivästä kovin iloinen mieli, vaikkakin märät vaatteet (eli there’s always sunshine behind the clouds ja sen sellaista).

Eli siis, Turussa minulle varmistui tieto siitä, että saan asua seuraavat vuodet (tai niin pitkään kun haluan) Torniossa. Sitten suuntasin takaisin Tornioon ja ajattelin vain, että näinkö ne unelmat toteutuvat. Näköjään. Aivan vahingossa, ennalta-arvaamattomasti, ei-niin-suunnitellusti – vaan vahingossa. Ja ehkä ihan vain siksi, että uskalsin unelmani joskus ääneen sanoa.

No, ne vuodet Lapissa olivat nyt kaksi vuotta, mutta koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi. You never know, sanotaan. Mutta koskaan ei ole hölmöä, ei noloa, eikä suuruudenhullusti ajateltua, kun tuo omia unelmia muiden ilmoille. Kun lausuu niitä ääneen, kun kirjoittaa ne johonkin tai kun edes ajattelee omassa päässään. Hölmöjä unelmia ei ole olemassa, ei ainakaan, jos ne eivät sinun mielestäsi ole hölmöjä.

Muista uskaltaa määrittää itse omat mielipiteesi. Ja pidä niistä kiinni.

Oikeastaan haluaisin tuntea samoja tunteita kuin silloin. Ja tässä nyt yritän miettiä, milloin ja miten.

xx Vilhelmiina

Kommentit (3)
  1. Kaunis tarina ja Turussa asiat näköjään tuppaavat ratkeamaan 😉😁 Unelmat ovat tärkeitä ja mikä ihaninta – myös uusiutuvia ”luonnonvaroja”. Mulla on sellanen tunne, että sulla on ihan nurkan takana odottamassa uusi seikkailu joka saa samankaltaisia tuntemuksia aikaan! 🧡

    Rentoa joulua ja muuten – tuntuu hullulta että tuolloin marraskuussa ollaan todennäköisesti kuljettu toistemme ohi, värför paris vi ju har åbo 🤭

    1. vilhelmiina hellstén
      15.12.2019, 16:47

      Joo, Turku on kyllä aika ihmeellinen kaupunki 😉 Kiitos ihana, samoja sanoja haluan sanoa myös sulle! <3 Ja eikö! Mutta sanoisinko, että koskaan ei tiedä milloin nähdään, eli vi ses! :)<3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa