Joogasin äsken pitkästä aikaa, ja se tuntui taas niin hyvältä.

Ennen vuotta 2014 en ollut nähnyt kenenkään joogaavan, kuvitelkaa, enkä todellakaan olisi voinut kuvitella että jonain päivänä minäkin rakastan tehdä joogaharjoituksia. Mutta ilmeisesti ihminen ajautuu ajan mittaan juuri sellaisten asioiden äärelle, joita ei olisi ehkä osannut kuvitella tai uskoa.

Nyt taas en osaa kuvitella jättäväni joogaa (ja sen tuomaa hyvää oloa) elämästäni, koskaan. Jooga on tullut elämääni jäädäkseen, ja tämän haluan uskoa.

Muistan kesäkuun 2014 kun eräänä aamuna heti herättyäni näin ystäväni meren rannalla tekemässä jotain sellaista, mikä jo heti ensisilmäyksellä näytti niin kauniilta: hän joogasi. Heräsin auringon lämpöön ja meren kohinaan, ylläni kirkkaan sininen pilvetön taivas ja allani oikeastaan vain retkipatja. Nukuimme sen yön tähtitaivaan alla, ympärillämme jylhiä vuoria ja Itäinen Välimeri. Olin Kreetalla. Ja oikeassa hippiparatiisissa, jonka nimeä en nyt muista, mutta alkukirjain taisi olla K (yritin tosin muistella mutta tuloksetta, eikä kyseisen rannan nimeä löytynyt miltään kartalta, joten turhauduin ja luovutin). Mutta miten ihania päiviä, miten ihania öitä. Edelleenkin, noin kuuden vuoden jälkeen, kyynelehdin jotain onnensekaisia kun muistelen elämääni tuolloin. Olenkin sanoinkuvaamattoman onnellinen kun olen saanut kokea jotain niin kaunista. Ja se kaunis elää vielä tänäkin päivänä, minun sydämessä.

Viime kesäkuussa (2019), ja vielä Torniossa asuessani, pyöräilin iltamyöhillä meren rannoille ja etsin paikan jossa joogata, rauhoittua tai vaan olla ja ihailla aavaa merimaisemaa. Koska jotenkin vuoden 2014 jälkeen yhdistän meren joogaan, ja joogan mereen. Aava meri, illan viimeiset hetket ja oranssit auringonlaskut tuonne jonnekin, ne olivat minun kesäpäivien parhaita hetkiä. Annoin päivän hiljalleen lipua ja vaihtua seuraavaan. Ja muistan luvanneeni joka ilta itselleni: huomisesta teen aina vain paremman.

Seskaröstakin (suom. Seittenkaari) löysin kauniita rantoja, missä olla, ja missä valokuvailla uudella kamerallani. Sinne pyöräilin kesäkuussa joka viikko kerran tai pari, eikä sellaiset 25 kilometriä suuntaansa tuntuneet missään. Monesti tulin kotiin vasta keskiyön jälkeen, joskus jopa aamuyöllä. Pysähdyin välillä niitylle poimimaan Kulleroita, niitä kauniin keltaisia kukkia, viedäkseni ne kotiin. Kerran minut pysäytti joku ruotsalainen, mutta muuten sain ihailla ja polkea niissä idyllisissä maalaismaisemissa ihan rauhassa.

On ihmeellistä miten kesäyöt tuntuvat vuosi vuotensa jälkeen niin taianomaisilta. Olitpa sitten Suomessa tai ulkomailla, ja missä tahansa, kesäöissä on aina sitä jotain. Taikuutta, mutta myös jotain koskematonta ja uutta. Ihan kuin kesäöisin kaikki olisi pelkkää onnenmoista. Silloin hymyilyttää ilman mitään syytä, mutta sehän on juuri parasta: kun hymyilyttää ilman syytä. Silloin kaikki taitaa olla juuri niin kuin pitää.

En tiedä vielä tästä kesästä, mutta enteilen sen olevan hyvä. Se on erilainen, mutta hyvä. Minulla on ehkä pieni haikeus ja ikävöin Lapin yöttömiin öihin, niihin hetkiin kun aurinko ei laske ja aurinko paistaa aamusta iltaan ja seuraavaankin aamuun. Mutta samaan aikaan iloitsen ja jännityksellä vain odotan, mitä kesä kakskytkakskyt tuo kaikessa sen erilaisuudessaan mukanaan.

Ilo ja haikeus: ne ovat tunteita, jotka kuuluvat oikeastaan jokaisen alkukesään kun taakse jätetään jotain vanhaa ja edessä on jotain uutta, ja ne ovat myös tunteita, jotka kulkevat käsi kädessä. Meistä monet jättivät taakse jotain vanhaa ja luottavat nyt siihen, että tuo jokin uusi tuolla jossain edessä on se, mikä on tarkoitettu. Ja niin se ehkä onkin.

(Ensimmäinen kuva on otettu viime kesäkuussa Torniossa, meren rannalla. Toinen kuva on syksyltä 2018, kun olin ystäväni kanssa Kreetalla, ja ihastelimme ja kuvailimme merta ennen illallista läheisessä tavernassa. Molemmat kuvat huokuvat minulle onnellisuutta, hyvää oloa, rakkautta ja vapautta, ja molempia kuvia katsoessa ymmärrän olevani onnekas.)

Huomenna aion saada loppuun kaksi tällä hetkellä meneillään olevaa etäkurssia, ja sitten taas etenen kohti tulevaisuutta, seuraavaa steppiä. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Pitäkää itsestänne huolta ja kuunnelkaa sydäntänne, se tietää kyllä.

Vilhelmiina