(Kirjoitettu eilen, keskiviikkona 9.lokakuuta 2019.)

Tänään, noin kello puoli yksi päivällä, täytin virallisesti 27 vuotta. Synnyin Jyväskylän keskussairaalassa tasan kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten, ensilumen sataessa maahan. Tänään, kaksikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin, ulkona ei ole (ensi)lumesta tietoakaan. Tänään siellä paistaa aurinko ja puut tuntuvat olevan värikkäämpiä kuin ehkä koskaan aiemmin. Syksy on, tai ainakin tuntuu olevan jotenkin pidempi kuin ehkä koskaan aiemmin.

Äitini olisi halunnut minun syntyvän 10.lokakuuta – hän olisi halunnut minun syntyvän Aleksis Kiven (ensimmäinen suomenkielinen kirjailija ja erittäin merkittävä sellainen) päivänä, mutta päätin syntyä tähän maailmaan päivää aiemmin. Sorry about that, mom. Olisihan se ollut mahtava juhlia omaa merkkipäivää samaan aikaan kun Aleksis Kiven muistolle liputetaan, ja toisaalta aika ironistakin, kun itsekin omaan tällaisen innostuksen kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja sen sellaiseen. No, olemme ainakin molemmat horoskoopiltamme vaakoja, joten jotain samaa siis.

Ja kun on merkkipäivä, niin silloin ihmisen pitäisi viimeistään muistaa itse itseään. Lahjomalla tai hemmottelemalla itseään, tai tekemällä jotain aivan ihanaa ja itselle rakasta. No, minulla oli takataskussa ilmainen matka Ruotsiin, joten käytin sen hyväksi viime viikolla. Tukholma oli taas – sehän on aina – niin ihana (kaikessa siinä ihanuudessaan nousi muistoja mieleen ja tajusin taas sitä kaupunkia katsoessani; minä tosiaan tunnen Tukholman melkein yhtä hyvin kuin omat takataskuni – niin paljon olen siellä pyörinyt). Hankin matkalta itselleni jotain aivan ihanaa, jotain mitä olen kauan etsinyt ja nyt se tuli vähän niin kuin vahingossa vastaan (eli silloin tällainen asia kannattaa ostaa, ettei sitten myöhemmin kaduta).

Ostin itselleni muistoksi tästä kahdestakymmenestäseitsemästä vuodesta hopeasormuksen (näkyy ylläolevassa kuvassa). Olin mielestäni ansainnut jotain kaunista ja merkittävää (koska jokainen oikeastaan on). Ja se kaunis ja merkittävä oli tällä kertaa hyvin yksinkertainen ja hillitty hopeasormus, jota koreilee pieni kirkas timantti. Rakastan kaikkea pientä, herkkää ja siroa. Yksinkertainen on kaunista. En oikein osaa käyttää muita koruja kuin sormuksia, ja minulle sopii paremmin hopea (tai valkokulta) kuin kulta (tai muut), joten tämä on täydellisin sormus mitä olen koskaan aiemmin itselleni ostanut (tai no, Egyptistä ostin kerran todella kauniin hopeasormuksen, mikä on edelleen yksi suosikeistani ja eniten käytössä oleva).

Mutta, sanon vaan, että oma syntymäpäivä jos mikään on the day, jolloin jokaisella on oiva tilaisuus (siis mahdollisuus) muistaa ja lahjoa itseään. Muistaa ensinnäkin, että on taas vuoden vanhempi (siis vuoden viisaampi) ja ymmärtää se, että (ainakin näin vanhempana) kukaan muu ei välttämättä lahjo sinua kuin sinä itse. Ellet pakota jotain mielitiettyä lahjomaan, sillä lailla salakavalasti, mutta ei mennä nyt siihen. Eli itsensä lahjominen kannattaa, ainakin omina merkkipäivinä, jos ei muuten.

Tai no, ihan kuin muina vuodenpäivinä ei voisi lahjoa itseään, mutta omana merkkipäivänä sen sitten kai viimeistään muistaa.

(Paljastus: minä merkkaan paperiseen vuosikalenteriin aina oman merkkipäiväni, enkä kyllä tiedä miksi. Olen aina merkannut – perheenjäsenten ja ystävien merkkipäivien lisäksi (niiden, joiden muistan). Ehkä merkkaan sitä varten, jos en sitä jonain päivänä muistaisikaan, niin muistaisin sen sitten kalenteria katsomalla. Kenties siksi. Järkevää tai ei, mutta tarvitseeko aina olla niin järkevä.)

Aika paljon – tai siis yhdessä vuodessa taas vähän enemmän – olen oppinut elämästä. Ja aivan kaikkea mahdollista, siistiä ja sitten vähän vähemmän siistiä. Voisin listata muutaman uuden oivalluksen kuluneelta vuodelta (ensin aioin listata 27 oivallusta, koska kaksikymmentäseitsemän, mutta ehkä en sittenkään),

joten get ready, tässä nyt jotain oivallusten oivalluksia:

– ihmiset muuttuvat ja kasvavat (tämän ikäisenä siis lähinnä vain henkisesti) joka vuosi, mikä on tavallaan radikaalia ja se on ollut myös aika radikaalia huomata (se kasvu nimittäin)

– kuinka vertaaminen/vertaus on ihan kamalan turha käsite (myös kateus ja tylsyys, nuo kaikki kolme)

– kuinka rakastankaan Ruotsia, ja naapureidemme tapaa olla ja elää (kuinka en koskaan tule saamaan tätä pois mielestäni, tai tuskin tulen, joten paras on kai sitten vain muuttaa taas sinne ja asua siellä vähän pidempään kuin kuukauden päivät)

– miksi herkistyn aina ruotsalaisille ballaadeille (miksi ne menevät aina niin tunteisiin, mutta suomalaiset rakkauslaulut taas eivät)

– kuinka tanssi (milloin ja missä vain), pitkät kävelylenkit (eli niitä voisi kutsua kai vaelluretkiksi), pyöräily (kesällä), matkailu (tänä vuonna lähinnä kotimaan) ja kulttuuri (viehätys kaikessa uudessa ja tuntemattomassa), kirjoittaminen ja lukeminen (jotta muistaisi paremmin), valokuvaus (meinasi jo unohtua) ovat niin minun juttujani – ne tuottavat minulle suunnatonta iloa

– kuinka kukaan ei ole koskaan oikeassa, koska ”oikeata” ei oikeastaan olekaan (jokaisella on oma näkemys ja kokemus, ja saa ollakin, siksi aina pitäisi löytää se kultainen keskitie ja tehdä kompromisseja)

– kuinka pohdin välillä (omastakin mielestä) aivan ihme juttuja, mutta onneksi tällä vuosituhannella erilaisuus on jo arvostettua (kai)

– kuinka saan elää elämääni juuri näin; eli tulla ja mennä, asua siellä ja täällä, eikä minun tarvitse sen takia olla elämättä sitä niin, koska ystäväni eivät elä sitä niin (kyllä minä vielä joskus löydän sen mansikkapaikkani, lupaan sen)

– rakastan kahvia (since 2014), rakastan hyvää kahvia – on olemassa kahvia ja sitten on olemassa hyvää kahvia, ja niillä on suunnaton ero (haluan mutteripannun ja.. onneksi kaupoissa voi jo jauhaa itse pavuista tuoretta jauhetta, aika luksusta)

– mieluummin viiniä ja juustoja herkutteluun kuin irtokarkkeja tai leivonnaisia (koen äärimmäistä aikuisuutta sanomalla näin)

– vaikka ”mitään ei koskaan unohda” ja asiat saattavat mennä välillä aivan toisin kuin alun perin ajatteli niiden menevän, mutta asioilla on silti tapana järjestyä (ole siis kärsivällinen, koska joskus sinun on vaan pakko odottaa ja olla)

– elämä tuo eteesi uusia ihania ihmisiä ihan vahingossa – mutta heitä myös menettää, vahingossa

– elämässä ei kannata uskoa mihinkään tai kehenkään muuhun kuin itseensä (eli siis usko itseesi, koska ainakin niin pääset kivoihin asioihin käsiksi)

– mutta jos haluat uskoa johonkin muuhunkin kuin itseesi, ole hyvä

– on ihan ok olla löytämättä elämänkumppania, jos sitä ei vaan löydä (tai oikeastaan en ole etsimässäkään, eli I believe that what is meant to be – meant to be, mutta sanoinpahan vain)

– elämässä kivointa on tehdä suunnitelmia, niitä päättömiäkin, mutta pitää hyväksyä se, että harvat toteutuvat (eli on ihan ok, vaikka suunnitelmasi muuttuvat matkan varrella, radikaalistikin)

– ihminen pystyy olemaan pohjimmiltaan kiltti ja sydämellinen, mutta samaan aikaan itsekäs ja uhkaava (ihminen pystyy moneen, kun tilanne sen vaatii)

– vihaan some-elämää, mutta olen siellä siksi, koska se helpottaa kommunikointia kaukana ja hajalla asuviin ystäviin (onko tässä ajattelumaailmassa nyt mitään järkeä)

– se yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä ihmisistä elämässäsi saattaakin olla se, joka satuttaa sinua eniten (joskus kirjoitan erään opettavaisen tarinan siitä, mitä minulle tapahtui tämän kesän aikana)

– mutta kaikesta selviää, vaikka mitään ei koskaan unohda (tilanne vaatii sisua, sitä suomalaisille tyypillistä luonteenpiirrettä ja ehkä sitä väkevää pastilliakin)

– maailma on hyvä, jos sinä olet maailmalle hyvä (pätee myös käänteisesti)

– loppujenlopuksi: minä rakastan elämääni, juuri tällaisena, juuri tänään (koska se tulee jonain päivänä näyttämään erilaiselta, olen siitä aika varma, ainakin jos annan elämän vaan viedä)

– ja että rohkea kannattaa olla aina (silloinkin, kun pelkäät jotain aivan äärimmäisen paljon).

Innolla kaikkea tulevaa odottaen,

xx Vilhelmiina