On siis kesä.

Ja niin hyvä olo kaikesta, vaikka samalla oma elämä on jotenkin häilyvä. On paljon asioita, joita pitäisi yksin tehdä ja suunnitella, koska kukaan muu ei niihin puolestani kykene, eikä voikaan toteuttaa. Koska minun elämä on minun ja aikuisuuteen kuuluu se, että joskus pitää vaan pärjätä omillaan. Nykyään annan itseni edetä elämässä askel kerrallaan, ja sen teen nytkin – en aio suorittaa asioita samanaikaisesti. Nyt jo uskallan myöntää itsellenikin, että en yksinkertaisesti jaksa tai pysty olla ihminen, jolla on samanaikaisesti monta rautaa tulessa. En jaksa olla suorittaja. Saan parempaa tulosta – niin että pysyn henkisestikin matkassa mukana – kun suoritan yhden velvollisuuden kerrallaan. Ensin se pois alta, sitten kohti seuraavaa. Askel kerrallaan.

Aikuisuus. Velvollisuudet. No, tämä on vaan elämää, tämä on osa meidän kaikkien elämää.

Olen niin ylpeä itsestäni, kun olen saanut viime aikoina paljon aikaiseksi, kun olen käyttänyt askel kerrallaan -metodia. Olen saanut aikaan paljon hyvää tulosta, joihin en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Oikeastaan, minun pitää olla tyytyväinen, se on ihan sallittua. Olenkin. Ihmisen pitää olla tyytyväinen omasta käden jäljestä, kaikista työnsä tuloksista – oli ne ihmisen aikaansaannokset mitä vain, suuria tai niitä pieniä mutta niin suuria.

Välillä pitää muistaa vaan olla ja levätä. Kun on levännyt, on helpompi herätä seuraavaan päivään. Ehkä pirteänä, ehkä vielä enemmän inspiroituneena. Ja kannattaa pitää välillä myös taukoa, katsoa kauemmas – jotta osaisi tehdä myös jotain aivan muuta ja näkisi taas lähelle.

Tänään(kin) oli tosi hyvä päivä. Voi, mikä ihana kesä.

xx Vilhelmiina